Kiinan julma lapsipolitiikka

Yli 35 vuotta jatkuneella yhden lapsen politiikalla on edelleen syvät vaikutukset jokaisen kiinalaisen elämään. Valtio siirtyi viime talvena virallisesti kahden lapsen politiikkaan.

Li Jincai oli 21-vuotias, kun hän pu­ki vauvalleen kukallisen vaatteen ja nosti tämän koriin. Koriin oli kätketty lappu, jossa oli vau­van syntymäpäivä. Hänen miehensä Wu Shou­hui nosti korin pyörän tarakalle. Hän vei tyttären kalatorille, joka oli tunnettu lastenjättöpaikka. Oli vuosi 1984. Kiina oli ottanut neljä vuotta aiem­min käyttöönsä maailman tiukimman syntyvyy­den sääntelyohjelman eli yhden lapsen politiikan.

Viljelijäpariskunta oli saanut jo toisen tyttä­rensä. He olisivat halunneet pitää lapsen, mutta Wun isä painosti luopumaan tyttärestä – muu­ten pariskunta ei voisi enää yrittää hankkia poi­kaa. Perinteisen kiinalaisajattelun mukaan su­ku jatkuu pojan kautta. Oli myös mahdollista, että viranomaiset saapuisivat hakemaan Lin pakkosteriloitavaksi. Heidän oli jätettävä pieni kori kalatorille.

Yhden lapsen politiikka jäi lopullisesti historiaan

Viljelijapariskunnan kertomus on yksi miljoonista ihmiskohtaloista, jotka ovat seurausta Kiinan yhden lapsen politiikasta. Paris­kunta kertoo tarinansa suomalaistoimittaja Mari Mannisen kirjassa Yhden lapsen kansa, joka pa­neutuu yksittäisten ihmisten kautta niihin luke­mattomiin vaikutuksiin, joita 35 vuotta jatkuneel­la yhden lapsen politiikalla on ollut kiinalaisiin perheisiin ja yhteiskuntaan.

Manninen toteaa kirjassaan, että yhden lap­sen politiikka on vaikuttanut eri tavoin jokaisen kiinalaisen eli maailman joka viidennen ihmisen elämään. Politiikka otettiin käyttöön, kun Kiinan johtajat pelkäsivät, ettei talouskasvu ole tarpeek­si nopeaa suhteessa väestönkasvuun.

Yhden lap­sen politiikka on vaikuttanut eri tavoin jokaisen kiinalaisen eli maailman joka viidennen ihmisen elämään.

Kiinalaisperheet saivat siis hankkia periaat­teessa yhden lapsen. Sääntöön tehtiin tosin lu­kuisia poikkeuksia: sitä saattoi kiertää maksa­malla sakkoja ja esimerkiksi maaseudulla sai hankkia toisenkin lapsen, jos ensimmäinen oli tyttö.

Yhden lapsen politiikka on jo historiaa, sillä Kiina siirtyi virallisesti kahden lapsen politiikkaan vuoden 2016 alussa. Koska politiikkaa oli höllen­netty vuosien saatossa jo aiemmin, tiukimpien sääntöjen piirissä oli vuonna 2007 enää reilu kolmasosa kiinalaisista.

Karkeimmat pakkostereilisoinnit ja -abortit vähentyneet

Muutoksista huolimatta yhden lapsen politiikan kokemukset tuntuvat mones­sa perheessä yhä. Lin ja Wun viljelijäperhekin etsii nykyisin – vuosikymmeniä myöhemmin – kadonnutta tytärtään sosiaalisen median avul­la. Lille riittäisi, että hän saisi katsella tytärtään edes kaukaa.

Mari Manninen purkaa kirjassaan kerros kerrokselta ja tarina tarinalta, miten yhden lap­sen politiikka on vaikuttanut etenkin kiinalaisen naisen elämänkulkuun kohdusta lähtien. Usein kokemukset ovat olleet kipeitä. Naisia on esi­merkiksi pakotettu abortteihin ja sterilisointei­hin etenkin yhden lapsen politiikan ankarimpi­na vuosina 1980- ja 90-luvuilla.

Usein raja vapaaehtoisen ja pakollisen abortin välillä on häilyvä.

2000-luvulla karkeimmat pakkoabortit ovat vähentyneet, mutta kertomuksia nousee edel­leen toisinaan esiin sosiaalisessa mediassa. Usein raja vapaaehtoisen ja pakollisen abortin välillä on häilyvä. Joskus abortti tehdään esi­merkiksi, koska uusi lapsi tarkoittaisi perheelle työpaikan menetystä. Vaikka tyttöjen arvostus on kasvanut vuosien saatossa, abortteja saate­taan tehdä myös, jos vauva osoittautuu tytöksi.

Yhden lapsen politiikalla on ollut syvät sosi­aaliset vaikutukset. Stereotyyppisessä mieliku­vassa ovat pilalle hemmotellut, pikkukeisareiksi kutsutut ainokaislapset, joita koko suku paapoo. Mannisen kirjassa muistutetaan, että samaan aikaan ainokaisilla on valtavat paineet pärjätä, sillä heidän harteillaan on perheen tulevaisuus. Jo lapsesta he käyvät tavallisten koulutuntien ohella yksityistunneilla – lapsuuden leikit jää­vät monelta väliin.

Politiikan myönteisetkin vaikutukset liioiteltuja

Yhden lapsen politiikan hyvänä puolena on pidetty oletusta siitä, että Kiinassa olisi sen vuoksi 400 miljoonaa ihmistä vähem­män. Arvio toistuu usein myös länsimaisissa läh­teissä, ja se on roimasti yläkanttiin. Se pohjau­tuu muun muassa oletukseen, ettei esimerkik­si hedelmällisyys olisi alkanut laskea muutenkin vaurastumisen, kaupungistumisen ja koulutus­tason nousun myötä.

”Se on Kiinan propagandaa, joka on mennyt läpi”, Pekingissä asuva Manninen toteaa puhe­linhaastattelussa.

Hyvää on kuitenkin ollut nais­ten aseman koheneminen etenkin kaupungeis­sa.

Kaikki tämä tekee koko koneistosta vaikeam­man ymmärtää. Hyvää on kuitenkin ollut nais­ten aseman koheneminen etenkin kaupungeis­sa. Kiinassa on ollut tapana, että pojalle kustan­netaan esimerkiksi opinnot ja asunto. Kun ainoa lapsi on tytär, perheet ovat kanavoineet kaiken tukensa, odotuksensa ja rahansa ainokaiseen tyttäreen. On alettu uskoa naisten kykyyn huo­lehtia vanhenevista vanhemmistaan.

”Tyttöjen itsetunto ja usko siihen, että hekin ovat jotain, on jo aika vahva. Täällä on havaitta­vissa ehkä jonkinlainen uuden feminismin en­simmäinen aalto”, Manninen kuvailee.

Naiset saattavat kapinoida perinteisiä odo­tuksia vastaan. He voivat todeta, etteivät esi­merkiksi halua naimisiin tai lapsia, vaikka pai­neet ovat yhä kovat.

”Nuoret naiset saattavat tiedostaa hirveästi asioita, jotka ovat väärin. Esimerkiksi sen, että miksi heidän pitää leikkiä miehen vieressä ole­vansa tyhmempiä, jotta mies kokisi itsensä fik­summaksi? Tai että miksi asuntoa ostaessa pa­pereihin laitetaan vain miehen nimi hänen per­heensä kasvojen säilyttämiseksi?”

Amnesty rinnastaa pakkosteriloinnit kidutukseen

Ihmisoikeuksien näkökulmasta Kiinan tapa puuttua kansalaistensa perhe-elämään on väärin. Amnesty rinnastaa pakkosteriloinnit ja pakollisen ehkäisyn kidutukseen. Useat Kii­nan yhden lapsen politiikan toimet ovat sel­viä itsemääräämisoikeuden loukkauksia. Kaksi lasta saaneilla on edelleen riski joutua pakkosteriloitavaksi.

”Tämä on esimerkki siitä, mitä kaikkea voi­daan tehdä, kun viranomaiset eivät joudu vas­tuuseen teoistaan oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti. Toki on tapauksia, jotka päätyvät oikeuteen asti, mutta samalla on olemassa oma koneistonsa tällaisten tapausten hautaamiseen”, Amnestyn maakohtaisen työn asiantuntija Anu Tuukkanen toteaa.

Kaksi lasta saaneilla on edelleen riski joutua pakkosteriloitavaksi.

Myös valtava paperittomien määrä on seu­rausta yhden lapsen politiikasta. Luvatta synty­neet lapset eivät ole olleet oikeutettuja hukou­hun eli asuinpaikkaoikeuteen. Ilman sitä ihmi­nen ei pääse esimerkiksi naimisiin tai sairaalaan. Nämä mustiksi lapsiksi kutsutut eivät siis ole yh­teiskunnan näkökulmasta olemassa. Paperitto­mia on Kiinassa noin 25 miljoonaa.

Talvella 2016 Kiina lupasi hukout paperitto­mille. Muutos on kuitenkin hidas Kiinan kokoi­sessa valtavassa maassa. Moni pelkää kalliiden sakkojen vuoksi edelleen paperittoman lapsen ilmoittamista, eivätkä paikallisviranomaiset luo­vu hevillä painostuskeinoistaan.

Manninen muistuttaa, että suuri osa kiina­laisista on tukenut yhden lapsen politiikkaa. On ajateltu, että se on maan kannalta välttämätön­tä. Etenkin kaupunkilaisilla on arkikokemus, et­tä heitä on liikaa. Tunne puskee läpi miljoona­kaupunkien ruuhkaisissa kulkuvälineissä tai kun kilpaillaan opiskelupaikoista.

”Tapaamillani ihmisillä saattoi olla hyvin traa­gisia kokemuksia takanaan, mutta samalla he kuitenkin ymmärsivät yhden lapsen politiikkaa”, Manninen sanoo.

Hänen mukaansa politiikkaa arvostellaan arkipuheessa usein niiden epäkohtien kautta, jotka ovat sattuneet omalle kohdalle. Samaan hengenvetoon saatetaan todeta, että politiikka on välttämätöntä yhteisen hyvän vuoksi. Pahim­mista ylilyönneistä syytetään paikallisviranomai­sia. Ajatellaan, että keskusvalta ehkä havahtui­si, jos se tietäisi, mitä korruptoituneet paikallis­viranomaiset puuhaavat.

Nyt Kiinan haasteena on vanheneva väestö

Hannah Dejong oli yksivuotias, kun hä­net löydettiin Pekingin Taivaan temppelin puis­tosta. Nykyisin 22-vuotias nainen voi vain arvail­la, miksi vanhemmat eivät kyenneet pitämään häntä. Hannah vietiin ensin orpokotiin, josta hänet annettiin adoptoitavaksi Yhdysvaltoihin. Siellä hän on kasvanut, mutta juuret vaivaavat: Hannah on muuttanut Pekingiin ensin opiske­lemaan, sitten töihin. Hän yrittää etsiä biologi­sia vanhempiaan.

KuvassaYhden lapsen politiikan jäljet näkyvät Han­nahin kaltaisten yksittäisten ihmisten lisäksi Kiinassa vielä pitkään myös väestöpyramidis­sa. Kiinalaiset ovat tottuneet pieniin perheisiin, syntyvyys on yksi maailman alhaisimmista ja väestö ikääntyy. Nyt Kiinan pitäisi ratkaista, mi­ten ainokaisten sukupolvi huolehtii vanhempan­sa ja isovanhempansa. Se on suuri syy yhden lapsen politiikasta luopumiselle.

Kiinan pitäisi ratkaista, mi­ten ainokaisten sukupolvi huolehtii vanhempan­sa ja isovanhempansa.

Mannisen mukaan huoltosuhteen ongelma on Kiinassa vielä länsimaita hankalampi. Huima talouskasvu on tuoretta, eivätkä ikääntyvät kii­nalaiset ole ehtineet kartuttamaan sellaista pe­rusvaurautta, joka turvaisi eläkepäivät.

”Monissa perheissä pelätään, etteivät lap­set huolehdi myöhemmin. Kiinalaisten on pak­ko päästä yli ajatuksesta, että vanhainkoti olisi paha paikka. Niitä on täällä aivan liian vähän”, Manninen toteaa.

Hän uskoo, että Kiina tulee luopumaan koko­naan syntyvyydensääntelystä lähivuosina. Kun yhden lapsen politiikkaan on uskottu ja sitä on toitotettu virallisessa puheessa vuosia, kelkan kääntäminen on kuitenkin hidasta.

”Hallinto on todennäköisesti halunnut säi­lyttää kasvonsa, joten lapsipolitiikasta kerralla luopuminen on ollut vaikeaa”, Manninen sanoo. ”Mutta on vaikeaa nähdä, miksi se jatkuisi. Siitä on Kiinalle vain haittaa.”

Vaikka syntyvyyden sääntely on ollut Kii­nassa erityisen laajaa, puuttuminen ihmis­ten lisääntymiseen ei ole harvinaista. Esimer­kiksi Suomessa vaaditaan edelleen sukupuol­taan korjaavilta lisääntymiskyvyttömyyttä. Mari Manninen muistuttaa, ettei ole kulunut monta­kaan sukupolvea siitä, kun Suomessakin annet­tiin aviottomia lapsia pois.

”Kyllä Suomessakin maaseudulla saat­taa löytyä vanhempia ihmisiä, jotka arvostavat enemmän poikalapsia. Ne ajattelumallit eivät ole meilläkään kovin kaukana historiassa”, Manni­nen toteaa.

Teksti: Aishi Zidan 

Jutun tiedot pohjautuvat pitkälti Mari Mannisen kirjoittamaan, syyskuussa ilmestyneeseen kir­jaan Yhden lapsen kansa (Atena).