Lähisuhdeväkivallan ja erityisesti naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan yleisyys on herättänyt viime vuosina paljon keskustelua. Itse ongelman tunnistamisen lisäksi on tärkeää nostaa keskusteluun erilaisten puuttumiskeinojen kehittäminen.
Yleinen Euroopassa käytössä oleva puuttumiskeino lähisuhdeväkivaltaan on lähestymiskielto. Istanbulin sopimus asettaa vaatimuksen lähestymiskiellon olemassa olosta.
Suomessa lähestymiskiellosta säädettiin vuonna 1999 (Laki 898/1998), ja sitä täydennettiin perheen sisäisellä lähestymiskiellolla viisi vuotta myöhemmin (711/2004). Suomessa käytössä oleva lähestymiskielto on eräänlainen rikosprosessuaalinen turvaamistoimi, joka voidaan käsitellä mahdollisesta rikostutkinnasta tai rikosprosessista erillisenä.
Kiellon voi hakea suojelua tarvitseva henkilö itse, poliisi, syyttäjä tai sosiaalityöntekijä. Useimmiten hakijana on suojan tarpeessa oleva henkilö. Kiireellisissä tapauksissa poliisilla, syyttäjällä tai käräjäoikeudella on mahdollisuus määrätä väliaikainen lähestymiskielto, joka tulee voimaan heti.
Suomessa määrätään noin 2000 lähestymiskieltoa vuodessa
Lähestymiskielloista noin 80 % koskee perheväkivaltaa. Usein taustalla on pitkäkestoinen ja vakava väkivalta.
Vuonna 2015 Euroopan unionin jäsenmaissa tutkittiin lähestymiskieltojen toimivuutta asiantuntijaraporttien ja uhrihaastattelujen avulla. Suomessa haastateltiin 15 lähestymiskieltoa hakenutta henkilöä. Haastateltavien kertomukset antavat hyvin samankaltaisen kuvan parisuhteissa koetusta väkivallasta, sen vakavuudesta ja lähestymiskiellon merkityksestä suhteen päättyessä.
Useimpien haastateltavien kohdalla lähestymiskielto oli auttanut katkaisemaan fyysisen väkivallan, mutta täydellistä suojaa se ei ollut tuonut kenellekään. Monessa tapauksessa fyysinen väkivalta korvautui muilla väkivallan muodoilla, erityisesti sähköisiä kanavia pitkin tapahtuvalla uhkailulla ja häirinnällä.
Lähes kaikissa tapauksissa lähestymiskieltoon määrätty henkilö oli rikkonut kieltoa toistuvasti
Myös fyysisiä kiellon rikkomisia oli useimmilla. Näin kiellon rikkomisista kertoi muun muassa 46-vuotias Erika (kaikkien haasteltavien nimet on tätä kirjoitusta varten muutettu):
Ensimmäistä kieltoa hän ei noudattanut ollenkaan. Toista ja kolmatta jo vähän paremmin.”
Haastateltavat kokivat, ettei rikkomuksista seuranneilla sanktioilla ollut juuri vaikutusta
He kokivat raskaaksi velvollisuuden raportoida toistuvista rikkomuksista aina erikseen. Esimerkiksi Veera, 45 v., pohti haastattelussa, mitä olisi käynyt, jos hänellä itsellään ei olisi ollut voimia ilmoittaa toistuvista loukkauksista:
”Kaikesta piti ilmoittaa itse. Minulle on sanottu hyvin selvästi tässä vuosien aikana, että ei heillä (poliisilla) resurssit riitä tällaisten kavereiden seuraamiseen. Että he sanoivat ihan suoraan, että se ilmoittaminen on minun kontollani. Kaikki on itsestä kiinni, että mitä jos en olisi jaksanut.”
Haastatellut pitivät kuitenkin lähestymiskieltoa hyvänä järjestelmänä
He olivat myös pohtineet kehittämisehdotuksia. Julia, 42 v., toivoi, että tuomioistuimen edustajia koulutettaisiin ymmärtämään paremmin lähisuhdeväkivallan dynamiikkaa:
”Lähestymiskielto-oikeudenkäyntien osalta toivoisin tuomioistuimen edustajille koulutusta sen osalta, että he tunnistaisivat ja osaisivat erottaa vainoamistilanteen tilanteesta, jossa pariskunta riitelee.”
Usea haastateltavista oli ollut yhteydessä poliisiin aiemmin ja koki, että heitä ei aluksi otettu vakavasti
Taina, 43 v., toivoi, että poliisi olisi tehnyt puhelimessa vain sellaisia kysymyksiä, joihin voi vastata ”kyllä” tai ”ei”:
”Esimerkiksi, että ”Tarvitseeko tulla?” ja olisin voinut sanoa vain, että ”kyllä”, koska oikeasti olisi tarvinnut, mutta en minä pystynyt sanomaan mitään ”että tulkaa tänne, tai” (koska ex-mies seisoi siinä vieressäni). Se (yhteydenotto poliisiin) on hätähuuto.”
Oikeusavustajaa ja tukihenkilöä pidettiin tärkeinä, sillä pitkään väkivaltakierteessä elänyt henkilö ei välttämättä jaksa täyttää kaavakkeita ja esittää vaatimuksia.
Moni haastateltavista toivoi, että heidän tapauksessaan olisi käytetty mahdollisuutta väliaikaiseen lähestymiskieltoon
Esimerkiksi 42-vuotias Julia kertoi peruuttaneensa ensimmäisen lähestymiskieltohakemuksensa, kun hän ei saanut väliaikaista kieltoa ja ex-mies suhtautui hakemukseen uhkaavasti:
”Olisin toivonut sitä väliaikaista kieltoa. Että se olisi ollut saman tien voimassa. Sen ensimmäisenhän minä peruutin juuri siksi, että huomasin ex-mieheni käyttäytyvän uhkaavasti, kun hän sai tietää, että tällainen hakemus on vireillä.”
Vaikka haastattelut eivät edusta kaikkia lähestymiskieltoa hakeneita, heidän ehdotuksiinsa on syytä suhtautua vakavasti
Tutkimustulokset ovat varsin samansuuntaisia aiempien kotimaisten ja kansainvälisten tutkimustulosten kanssa. Kuvauksissa korostui tarve saada suojelua nopeasti.
Lopulta minkään mallinen lähestymiskielto ei ole tehokas, jos sen täytäntöönpanossa epäonnistutaan.
Väliaikainen lähestymiskielto on siihen hyvä keino, ja viranomaisia tulisi kouluttaa ja rohkaista käyttämään sitä.
Lähestymiskielto voitaisiin kytkeä myös paremmin osaksi rikosprosessia siten, että se tulisi voimaan rikostutkinnan alkaessa ja sen voimassaoloa tarkasteltaisiin osana prosessia. Näiltä osin tarpeellinen lainmuutos olisi yksinkertainen lisäys pakkokeinolain matkustuskieltoa koskeviin säännöksiin.
Aivan erityistä huomiota tulisikin kiinnittää kieltojen noudattamisen valvontaan. Useissa maissa on otettu käyttöön elektroninen seuranta eli niin sanottu jalkapanta, ja sitä kannattaisi meilläkin harkita.
Kehittämistarpeista huolimatta lähestymiskielto on tärkeä osa väkivallan uhrien suojelua, kuten Hanna, 39 v. kieltoa arvioi:
”Ja se auttoi siinä, että minä jäin henkiin.”
Teksti Johanna Niemi, OTT, Suomen Akatemian Minna Canth professori ja Sini Majlander, OTM
Blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajien omia eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.