Antti Holma: RIP kehotuskielto 1971-1999

Vuonna 1971 homoseksuaalisuuden rangaistavuus poistettiin Suomen laista, mutta samalla kiellettiin “julkinen kehottaminen haureuteen samaa sukupuolta olevan kanssa”. Käytännössä laki oli ennen muuta lainsäätäjien yhteiskunnallinen viesti: vaikka homous ei enää ole rikos, sitä ei pidä mainostaa.

Homoseksuaaliseen haureuteen kehottamisesta ei tuomittu ketään lain liki kolmikymmenvuotisen olemassaolon aikana, vaikka setalaiset kuinka lähettelivät kiusalla poliisille adresseja, joissa kehotettiin homouteen ihan kirjaimellisesti. Käytännössä lailla oli kuitenkin merkitystä siinä mielessä, että seksuaalivähemmistöistä puhuminen valtamediassa läpi 1970- ja -80-lukujen oli joko juorulehdissä näkyvää homoluolien paljastamista tai uutismedioiden harvaa ja varovaista raportointia, jonka ei haluttu suututtavan niitä tahoja, jotka olisivat voineet suuttua.

Välillä varovaisuus ei kuitenkaan riittänyt. Yleisradion ohjelmista tehtiin kahteen kertaan rikosilmoitus 1970-luvulla kehotuskiellon rikkomisesta, vaikka toinen ohjelmista oli kertonut siitä, että homoseksuaalien työllisyystilanne on huono. Kummankin rikosilmoituksen tekijä oli muuan pappi-psykiatri Asser Stenbäck.

Itse asiassa Stenbäckin ajattelu oli koko kehotuskiellon takana. Stenbäckin ja Lauri Pautolan opas Lapsuus- ja nuoruusiän sukupuolinen kehitys ja kasvatus (1952) oli vielä 1970-luvulle tultaessa eräänlainen yleispätevä seksuaalikasvatuksen perusteos, joka opetti oikeaa, luonnonmukaista seksuaalisuutta, jossa sukuelintensä laadun perusteella mies on aktiivinen ja nainen antautuu, runkkaaminen on luonnotonta ja homoseksuaalisuus vaarallinen, helposti leviävä fiksaatio, jonka pauloihin varomaton voi joutua. Kroonistuneeseen homoseksuaalisuuteen Stenbäck suositteli hoidoksi kastraatiota. Niitä suoritettiin Suomessakin 1950-luvulla.

Stenbäckiläinen ihmisihanne on herätyskristillisyydestä tuttu kuva syntisestä, mutta ehjyyteen pyrkivästä ihmisestä, jonka jatkuvasti täytyy taistella vinoutta ja perversiota vastaan, koska muuten ne nielaisevat uumeniinsa. Ajatus seksuaalisuudesta tarttuvana tautina on nykyisin helppo ohittaa uskovaisten huuruiluna, mutta tämänhetkisessä, transsukupuolisuutta käsittelevässä mielipidevellonnassa on lukuisia yhteneväisyyksiä stenbäckiläisiin kauhuihin. Pelotellaan miehillä, jotka heti tilaisuuden saatuaan ilmoittavat sukupuolensa naiseksi ja tunkeutuvat pukuhuoneisiin ja vessoihin ahdistelemaan viattomia. Lietsotaan huolta siitä, että oma lapsi saattaa koska tahansa humpsahtaa transsukupuoliseksi saatuaan jostain idean päähänsä, aivan kuten Asser Stenbäck väitti, että tukkikämpällä tai merimiehistössä saattaa vaania miehimys, joka illan tullen voi tulla ja kehottaa.

Siinä missä 1970-luvulla skandaalilehdistö vastasi mörköjen ylläpidosta, nykyisessä tietoyhteiskunnassa pelko ja viha ovat myös asiamedialle kelpaavia välineitä, koska ne ohjaavat mukavasti liikennettä sivustoille. Nettiotsikot laaditaan usein paljon poleemisemmiksi kuin niiden takana olevat artikkelit. Toisaalta nykyisin myös vähemmistöt saavat äänensä kuuluviin aivan eri lailla kuin ennen, ja he osaavat vaatia tilille myös niitä, joilla ääni on ollut aina. Kohut, meteli ja pahamaineinen cancel-kulttuuri ovat ennen muuta informaatiovallan uusjakoa tai pyrkimystä siihen. Ilman voimasanoja eivät vähemmistöt koskaan ole oikeuksiaan saaneet.

Freud, Marx, Engels & Jung -yhtye lauloi kappaleessaan Asseri (1986): “Vedä käteen Asser Stenbäck mikä luulet olevas / sanomaan, että homo on syntinen, sairas?” Toisaalta, kun Asser Stenbäck kuoli vuonna 2006, Kotimaa-lehden silloinen päätoimittaja Olav S. Melin kirjoitti Helsingin Sanomissa, että “Stenbäck edusti tänä päivänä yhä harvemmaksi käyvää viisautta”. Levätköön hyvin rauhassa se viisaus.


Teksti: Antti Holma

Kuva: Solveig Forsman