Afganistan on 20 000 000 naisen vankila

Afganistanissa naisilta on kielletty kaikki paitsi hengittäminen, tiivistää asiantuntija Aziza Hossaini. Suomen piti valaa kehitysyhteistyöllä pohjaa tasa-arvolle, mutta kun Taleban kaappasi vallan, mitä 20 vuoden työstä jäi jäljelle? Tässä artikkelissa ääneen pääsee kolme rohkeaa naista, jotka eivät lakkaa taistelemasta ihmisoikeuksien puolesta.

Elokuussa 2021 Afganistan muuttui maailman suurimmaksi naisten vankilaksi. Kun lännen joukot poistuivat maasta ja Taleban-hallinto anasti vallan, ensi töikseen islamistinen ääriliike lakkautti naisasiaministeriön. Samaan rakennukseen se perusti hyveiden edistämisen ja paheiden vastustamisen ministeriön, joka alkoi vahtia naisten pukeutumista ja liikkumista. 

Taleban alkoi nitistää naisten oikeuksia yhteiskunnan nurkassa. Ensin se kielsi yli 12-vuotiailta tytöiltä koulunkäynnin, eivätkä naiset enää saaneet työskennellä virastoissa. Pian se julisti naisilta kielletyiksi julkisia paikkoja kuten puistot, liikuntatilat ja kylpylät. Joulukuussa 2022 Taleban-hallinto esti naisilta pääsyn yliopistoihin. Myös virastoissa asiointi kiellettiin. 

Moni kielloista on voimassa ”toistaiseksi”. Käytännössä enää millään julkisella paikalla ei voi liikkua ilman väkivallan riskiä, ellei mukana ole miessukulaista saattajana. 

– Naisilta otettiin todella nopeasti ja systemaattisesti kirjaimellisesti kaikki oikeudet. Afganistanissa naiset saavat ainoastaan hengittää, sanoo Aziza Hossaini. 

Hossaini menetti molemmat vanhempansa Taleban-hallinnon ensimmäisen valtakauden aikana. Hän joutui pakenemaan maasta sisarustensa kanssa. Nykyisin hän toimii Suomessa Afganistanin asiantuntijana, oikeus- ja mielenterveystulkkina sekä ihmisoikeusvaikuttajana. Ulkopoliittisen instituutin selvityksessä Suomi Afganistanissa 2001–2021 Hossaini keskittyi erityisesti afganistanilaisten näkemysten esiin tuomiseen. Darintaitoisena hän seuraa Afganistanin tilannetta eri tiedotusvälineistä ja sosiaalisesta mediasta, ja on yhteydessä maassa asuvien läheistensä kanssa. 

Talebanien politiikasta Hossaini käyttää The Guardianissakin lanseerattua käsitettä ”gender apartheid”. Meneillään on massiivinen ihmisoikeusrikos, jonka uhreja ovat puolet Afganistanin asukkaista eli parikymmentä miljoonaa naista. 

Vallankaappaus suisti Afganistanin humanitaariseen kriisiin, joka tekee naisten elämästä armotonta selviytymistaistelua. Afgaaninaisen katse -blogin mukaan äidit ovat joutuneet myymään tyttäriään ja omia sisäelimiään pitääkseen perheensä hengissä. Amnesty Internationalin tutkimuksen perusteella lapsiavioliitoista on tullut Afganistanissa yhä yleisempiä. 

– Putin tekee hirmuisia sotarikoksia Ukrainassa, joten Haagissa päätettiin hänen pidättämisestään. Miksei Talebanista tehdä samaa päätöstä? Se kertoo, että länsimaiden käsitys siitä, kuka on rikollinen kansainvälisen oikeuden silmissä, on valikoivaa, Hossaini sanoo. 

Naisilta otettiin todella nopeasti ja systemaattisesti kirjaimellisesti kaikki oikeudet.

Kaikki Afganistanin päätöksenteko tottelee nyt yhden liikkeen äärimmäistä tulkintaa šaria-laista. Naisten totaalista eristämistä šaria ei tosiasiassa vaadi, vaan laki tunnustaa naisen oikeuden käydä palkkatyössä miehensä luvalla. 

Taleban-hallinnon johtajat ovat peräisin köyhistä ja konservatiivisista maakunnista, joissa heidän pataaniheimonsa on enemmistönä. Asiantuntijoiden mukaan Talebanin uskonoppineiden heikko koulutus vääristää heidän käsitystään šaria-laista. 

– Heillä ei ole käsitystä, miten vuosisataisen perinteen aikana asioita on tulkittu. He vetävät mutkat suoriksi ja tekevät sellaisen laintulkinnan, joka ei ole koskaan voimassa ollutkaan, sanoi arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila Ylelle elokuussa 2021. 

Afganistan on 99-prosenttisesti islaminuskoinen heimoyhteiskunta, joka koostuu pataanien lisäksi tadžikeista, hazaroista ja uzbekeistä, sekä lukuisista muista väestöryhmistä. Naisten asema on heimoyhteiskunnassa ollut alisteinen jo senkin vuoksi, että paikallista valtaa käyttävät perinteisesti miespuoliset uskonoppineet ja kylänvanhimmat. 

Kulttuuria leimaa myös länsimaille vieras kunniakäsitys, jossa naispuolisen perheenjäsenen siveettömyyden katsotaan häpäisevän koko perheen. Taleban-hallinto on systemaattisesti tuhonnut kunniaväkivallan uhreja tukeneet rakenteet. Tiettävästi koko maassa on enää yksi naisten turvakoti. 

Vallankaappaus tukahdutti myös kansalaisyhteiskunnan. Kun naiset vaativat oikeuksiaan rauhanomaisilla mielenosoituksilla, Amnestyn raportin mukaan heitä on pidätetty ja kidutettu. Muut lähteet kertovat jopa joukkoraiskauksista ja murhista. Joulukuussa 2022 Taleban-hallinto kielsi naisilta työskentelyn kansalaisjärjestöissä, mikä koskee myös ulkomaisten järjestöjen humanitaarista työtä. 

Kaikesta tästä huolimatta maassa on yhä aktivisteja, jotka jatkavat taistelua ihmisoikeuksien puolesta. Yksi näistä maailman rohkeimmista naisista on radiotoimittaja Najia Sorosh. Taleban on yrittänyt hiljentää hänet, mutta hän ei suostu vaikenemaan. 

Olen valmis vankilaan, kuolemaan, mihin tahansa. Kunhan vain saan kanavani taas auki. 

Huhtikuun 2023 alussa tiedonvälitys- ja kulttuuriministeriö hiljensi radiokanava Sadai Banowanin. Virallinen syy oli musiikin soittaminen pyhän Ramadan-kuukauden aikana. Oikea syy on helppo päätellä: Koillis-Afganistanissa, Badakhšanin maakunnassa toimineen kanavan nimi tarkoittaa ”Naisten ääntä”. 

Sadai Banowanin kymmenen vuotta sitten perustanut Najia Sorosh haluaa puhua tilanteestaan viestisovelluksen välityksellä. Kanavan sulkemisesta on kulunut vasta kolme päivää. 

– Juuri nyt mietin vain radioasemani ja työntekijöideni tulevaisuutta. En mieti itseäni enkä ole peloissani itseni puolesta, koska se ei ole nyt tärkeintä. Olen valmis vankilaan, kuolemaan, mihin tahansa. Kunhan vain saan kanavani taas auki. 

Radioasemalla on kahdeksan työntekijää, joista kuusi on naisia. Sorosh sanoo pian marssivansa sulkemispäätöksen tehneen ministeriön paikalliseen virastoon, kävi miten kävi. 

– En hyväksy päätöstä. Musiikin soittaminen ei pidä paikkaansa, ja olen kertonut sen heille. Meillä on ohjelmia ihmisoikeuksista, terveydestä, koulutuksesta, opiskelusta, työnsä menettäneistä naisista. Ohjelmamme kertovat naisista, ja työntekijämme ovat naisia. Naiset työskentelevät naisten puolesta. Siksi Taleban pelkää toimintaani. 

Kun edellinen Taleban-hallinto kaatui vuoden 2001 lopulla, maahan syntyi nopeasti uusia lehtiä sekä tv- ja radioasemia. Sorosh kertoo, että uransa alussa hän työskenteli muun muassa uutistoimittajana. Oman kanavan hän perusti, jotta naiset saisivat äänensä kuuluviin ja naisjournalisteille syntyisi työpaikkoja. 

– Aiemmin Badakhšanissa ei ollut radiossa muita naisia kuin minä. Moni valmistui yliopistosta muttei päässyt mediaan töihin. Kun raivasin itselleni tien, olen avannut sen muillekin naisille. 

Elokuun 2021 vallankaappauksen jälkeen Taleban-hallinto nujersi nopeasti myös vapaan median. Ensin hiljennettiin naistoimittajat: lähteestä riippuen 80–95 prosenttia heistä ei voi enää tehdä työtään. Radio on Afganistanin naisille erityisen tärkeä uutisväline, sillä Maailmanpankin mukaan aikuisista afganistanilaisnaisista vain noin 23 prosenttia osaa lukea. Nuorista naisista lukutaitoisia on noin 42 prosenttia. 

Sorosh vannoo puhelimessa, että vaikka hänen tulevaisuutensa on uhattuna, hän ei koskaan lakkaa työskentelemästä naisten puolesta eikä jätä Afganistanin tyttöjä yksin. Yhtäkkiä hän pahoittelee, että joutuu keskeyttämään haastattelun. Hän epäilee, että joku on kuunnellut puhelua. Yhteys katkeaa. 

Silloin päätin, etten enää poistu kotoa. 

Moni nainen elää Afganistanissa samaa painajaista jo toistamiseen. Kun Taleban-hallinto kaappasi edellisen kerran vallan vuoden 1996 lopulla, Afganistanilla oli takanaan vuosikausien verinen sekasorto. Neuvostoliitto miehitti maata 1979–1989 ja taisteli mujahideeneiksi kutsuttuja uskonsotureita vastaan. Kun neuvostojoukot vetäytyivät Afganistanista, konflikti muuttui sisällissodaksi. Maa ajautui kaaokseen. Lopulta Taleban-sissit valtasivat Kabulin ja islamistinen ääriliike otti vallan. 

Kabulista kotoisin oleva Shakiba Adil oli tuohon aikaan vasta koulutyttö. Hän muistelee nyt Helsingissä lapsuutensa loppua. 

– Afgaanit olivat niin sisällissodan uuvuttamia, että talebaneihin suhtauduttiin ensin positiivisesti. Eläteltiin toivetta, että he tulevat korjaamaan ongelmat ja sota loppuu. Uskottiin, että he toisivat vakautta, Adil kertoo. 

Pian totuus paljastui. Adil oli lähdössä siskojensa kanssa kouluun, kun naapurissa asunut naislääkäri tuli varoittamaan heitä. 

– Hän sanoi, ettei teidän kannata mennä tänään kouluun, koska Taleban on täällä eikä voi tietää, mitä nyt tapahtuu. Muistan, että tulin tosi surulliseksi. Parin päivän päästä ilmoitettiin, että naisten täytyy pysyä kotona, kunnes tilanne rauhoittuu ja ilmoitamme, että töihin saa taas mennä. Se odotus kesti kuusi vuotta. 

Talebanin nykyisen politiikan tapaan kiellot asetettiin vain ”toistaiseksi”, mutta niitä ei koskaan purettu. Alakouluikäisenä Adil sai ensin liikkua ulkona vapaammin. Sitten häntä käskettiin käyttämään burkaa. Eräänä päivänä hän oli auttamassa serkkuaan vaateostoksilla, kun hän tunsi yhtäkkiä iskun takaraivossaan. Takana seisoi taleban pamppu kädessä. Adil juoksi kauhuissaan karkuun. 

– Silloin päätin, etten enää poistu kotoa. 

Talebanin hirmuvaltakaan ei pystynyt täysin estämään Adilin koulunkäyntiä. Se sai uuden muodon, sillä Adilin sisarukset pitivät naapuruston lapsille salaista kotikoulua. Sitten koitti syyskuun 9. päivä 2001. Terrori-iskut antoivat Yhdysvaltojen johtamalle liittoumalle syyn hyökätä Afganistaniin. Taleban-hallintoa syytettiin iskut tehneen Al-Qaida-järjestön tukemisesta. Länsimaiden tukema Pohjoinen liitto syöksi Talebanin vallasta. 

– Meillä oli pieni radio, josta kuuntelimme BBC:n uutisia. Pian ulkoa alkoi kuulua pommitusten ääniä. Seuraavana päivänä tajusimme, että kaupunki on vapaa ja Taleban on lähtenyt. 

Kaduilla kaikui musiikki, kotien ulko-ovet olivat apposen auki, autoja seisoi keskellä tietä ja kaikki juhlivat riemuissaan. Kuusi vuotta Adil oli ollut vankina omassa kodissaan. Nyt hänellä olisi elämä edessään – mutta sitä Adil ei tiennyt, että 20 vuoden päästä vapaus riistettäisiin Afganistanin naisilta uudestaan. 

Halusin viedä täällä saamani opit takaisin Afganistaniin, naisten ja yhteiskunnan hyödyksi. 

Afganistanin historia on myös vahvojen naisten historiaa. Vuosisadasta toiseen he ovat joutuneet keksimään keinot arjen pyörittämiseen ja pitämään elämää yllä, kun miehet ovat sotineet. Omalla tavallaan Adil on osa tätä sinnikästä jatkumoa. Hän antoi kirjaimellisesti kasvonsa naisten oikeuksille uudessa ajassa. 

– Veljeni opiskeli journalismia ja oli töissä radiossa. Hän kysyi, haluaisinko minäkin työskennellä radiossa tai telkkarissa. Vastasin, että miksi ei, joten hän otti minut polkupyöränsä kyytiin ja ajoimme suoraan Afganistanin ainoalle tv-kanavalle. 

Hetki sitten Adil ei vielä saanut poistua neljän seinän sisältä. Yhtäkkiä hänestä tulikin 15-vuotias ruutukasvo. 

– Pari kolme päivää Talebanin kaatumisen jälkeen tv-ohjelmat alkoivat uudestaan. Olin ensimmäinen nainen, joka antoi kaikille ilmoituksen, että maa on vapaa ja Taleban on poissa. Sillä tavalla journalistin urani alkoi. Dramaattista! Adil naurahtaa. 

Nuori Adil eteni urallaan nopeasti. Pian hän jo teki videojournalismia ja dokumenttielokuvia, mitä pohjustivat alan opinnot Kabulissa. Aluksi kuvauskeikoille piti mennä kolmen turvamiehen kanssa, kun uteliaat väkijoukot rynnivät todistamaan ihmettä: naista, joka työskentelee toimittajana. 

Kun Adil oli 17, hän tutustui Kabulissa dokumenttikurssia vetäneeseen ohjaaja Kristiina Tuuraan. Hän pääsi Ylelle harjoitteluun sekä Basaari-ohjelman toimittajaksi. Sitten hän asettui kolmeksi vuodeksi Outokumpuun opiskelemaan media-alan ammattitutkinnon. Valmistuttuaan Adil vieraili säännöllisesti Afganistanissa kouluttamassa naiskollegojaan. Hän oli mukana myös Suomen vetämässä Learning Together -hankkeessa, jossa koulutettiin yli 500 naistoimittajaa. 

– Halusin viedä täällä saamani opit takaisin Afganistaniin, naisten ja yhteiskunnan hyödyksi. 

Adil oli Afganistanissa myös elokuussa 2021, kun Taleban anasti taas vallan. Keskellä kaaosta ja paniikkia hän raivasi tiensä sotilaslentoasemalle ja pakeni maasta. Kaikilla ei ollut siihen mahdollisuutta. 

Suomi evakuoi Kabulista vain suomalaiset, suomalaisten tai Suomessa pysyvällä oleskeluluvalla olevien perheenjäseniä sekä Suomen lähetystölle työskennelleitä. Talebanin armoille jätettiin kaikki, joita Suomi oli 20 vuoden ajan rohkaissut ottamaan paikkansa yhteiskunnasta: muun muassa naisjournalistit, -poliisit ja -syyttäjät sekä naisten oikeuksien puolustajat. Adil ei peittele pettymystään. 

– Suomi lähti Afganistaniin naisten oikeuksien nimissä ja investoi naisten asemaa vahvistaneisiin hankkeisiin, mutta kun Suomen kouluttamat naiset joutuivat hengenvaaraan, heidät jätettiin yksin. 

Suomi lähti Afganistaniin naisten oikeuksien nimissä ja investoi naisten asemaa vahvistaneisiin hankkeisiin, mutta kun Suomen kouluttamat naiset joutuivat hengenvaaraan, heidät jätettiin yksin. 

Miksi 2001–2021 luodut demokratian rakenteet sortuivat hetkessä? Samoja virheitä toistuu tutkimuksesta, haastattelusta ja raportista toiseen: Länsi ei uudistanut yhteiskuntaa maan historian, kulttuurin ja rakenteiden ehdoilla. Kestävän perustan valamisen sijaan piti saada nopeasti raportoitavia tuloksia. Yhteistyö sotarikollisten kanssa, länsiliittouman iskujen siviiliuhrit sekä rahavirtojen valuminen korruptioon rapauttivat luottamusta. Sotilaalliset tavoitteet olivat tärkeämpiä kuin humanitaariset. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. 

Suomi käytti Afganistanissa kehitysyhteistyöhön ja humanitaariseen apuun 20 vuodessa yhteensä noin 430 miljoonaa euroa. Tyttöjen ja naisten auttamista korostettiin julkisuudessa, mutta väitöskirjatutkija Ilona Kuusen laskelmien mukaan vuosien 2006–2020 projekteista vain 18 prosenttia oli OECD:n kriteereillä ”pääasiallisesti sukupuolten tasa-arvoa edistäviä”. Tosin tilastointikin oli epämääräistä. 

Epämääräiseksi jäljet jäävät myös UPI:n raportissa Suomi Afganistanissa 2001–2021: On lähes mahdotonta arvioida, missä määrin Suomi saavutti tavoitteitaan Afganistanissa, sillä niitä ei asetettu selkeästi ja läpinäkyvästi. 

Naisjärjestöjen keskusliitto julkaisi tammikuussa 2023 haastatteluihin perustuvan selvityksen Afganistanin naisten ääni. Siinä listataan Suomen tekoja, jotka vahvistivat naisten oikeuksia ja oikeusvaltiota. Suomi esimerkiksi rahoitti järjestöä, joka antoi sadoilletuhansille tytöille ja naisille lisääntymisterveyteen liittyvää apua ja neuvontaa. Naispoliiseja ja -syyttäjiä koulutettiin yhdessä muiden EU-maiden kanssa. Yli 500 naistoimittajan kouluttaminen paitsi antoi ammattitaitoa myös lisäsi ymmärrystä median roolista demokratiassa.  

Pääasiassa Suomi ei toiminut yksin vaan vaikutti pienenä osana kansainvälistä yhteisöä. Naiset, rauha ja turvallisuus 1325 -toimintaohjelman ansiosta maan johdossa pohdittiin naisten asemaa konfliktin keskellä. Naisjärjestöt ja ihmisoikeuskomissio AIHRC ylipäätään vahvistivat naisten asemaa lainsäädännössä. 

Mutta sitten tulee se isoin kysymys: tuhoutuivatko vuosien saavutukset kertaromahduksella elokuussa 2021? Shakiba Adil oli mukana Afganistanin naisten ääni -selvityksessä tulkkina ja avustajana. Hän ei ajattele niin. 

– Kaikki naiset, jotka ovat saaneet 20 vuoden aikana koulutusta, tietävät nyt oikeuksistaan. Vaikka oikeudet on viety pois, tietoa Taleban ei voi viedä ihmisten päiden sisältä. Heitä ei voi enää koskaan täysin hiljentää. Olen äärettömän ylpeä näistä naisista, jotka henkensä kaupalla menevät kadulle, katsovat talebaneja suoraan silmiin ja vaativat oikeuksiaan. 

Nykyisin Adil toimittaa Suomen Kuvalehdelle Afgaaninaisen katse -blogia, jota kirjoittavat Afganistanissa elävät, Suomen kouluttamat naistoimittajat. Hän kokee tehtäväkseen viedä maannaistensa viestiä eteenpäin kaikin tavoin. 

”Haluan olla heille se ääni, jota minulla ei ollut silloin, kun Taleban varasti elämästäni kuusi vuotta.”  

Salakouluun menemällä he ottavat valtavan riskin, että menettävät isänsä talebaneille tai joutuvat pakkoavioliittoon.

Aziza Hossaini näyttää puhelimestaan kuvan, jossa koululuokallinen 12–16-vuotiaita tyttöjä poseeraa säntillisessä rivissä. Taannoin hän sai someviestin nuorelta mieheltä, joka vetää mieskollegansa kanssa salakoulua eräässä Afganistanin piirikunnassa: ”Hei rouva, kiitos että puhutte meidän tytöistä ja meidän naisista. Minun luokkani tytöt ihailevat sinua todella paljon. Haluaisitko pitää heille lyhyen puheen etäyhteyden kautta?” 

Hossaini piti puheen ja jutteli tyttöjen kanssa. Nyt hän tukee tyttöjen koulunkäyntiä ostamalla heille tarvikkeita kynistä ja kirjoista reppuihin. Tyttöjen ryhmän nimi on ”Muutoksen lähettiläät”. 

– Salakouluun menemällä he ottavat valtavan riskin, että menettävät isänsä talebaneille tai joutuvat pakkoavioliittoon. He vain sanoivat, että me muutamme Afganistanin historiaa ja pelastamme Afganistanin. Niin reippaita, niin reippaita. Siinä kasvaa tulevaisuus. 

Yksi kansainvälisen yhteisön epäonnistumisista oli se, ettei tyttöjen ja naisten lukutaitoa saatu kasvatettua. Koulutukseen panostaminen olisi antanut vakaamman pohjan kaikille saavutuksille. 

Hossainille Afganistanin tyttöjen tukeminen on konkreettinen keino pitää toivoa elossa. Samaan aikaan hän on yhteydessä koteihinsa suljettuihin naisiin, jotka ovat vajonneet syvään masennukseen. Hän pelkää, että miljoonista naisista on tulossa ”ruumiita ilman sieluja”. 

– Pahuus leviää, jos sitä ei pysäytetä, Hossaini sanoo. Se on nähty historiassa ennenkin. Siksi hän korostaa, että taistelu Afganistanin naisten puolesta on taistelua koko maailman puolesta. 

– Jokainen, joka sulkee silmänsä heidän edessään, tappaa osan ihmisyydestä itsessään. Kun minulle opetettiin yläasteella miljoonien juutalaisten surmaamisesta, ihmettelin mikseivät ihmiset tehneet mitään, vaikka tiesivät ne kauheudet. Nyt me teemme historiaa. Tulevaisuudessa meistä kirjoitetaan, mitä me teimme ja emme tehneet. Minä ainakin haluan olla historiassa sillä puolella, että yritin kaikkeni. 

Teksti: Janne Flinkkilä
Kuva: Kukka Ranta

Lähteet: Taustahaastattelut Afganistanista. Naisjärjestöjen keskusliitto: Afganistanin naisten ääni, Ulkopoliittinen instituutti: Suomi Afganistanissa 2001–2021, Suomen Kuvalehti: Afgaanikatseen varjossa -blogit. BBC:n, The Guardianin, Helsingin Sanomien ja Ylen artikkelit. Amnesty Internationalin ja Unicefin raportit.