Suurin osa sovitteluun ohjatusta lähisuhdeväkivallasta on dynamiikaltaan toistuvaa parisuhdeväkivaltaa siitä huolimatta, että sovittelu on nimellisesti kiellettyä toistuvissa väkivaltatilanteissa. Tyypillisin sovittelusopimus on anteeksipyyntö. Amnesty International Suomen osaston asiantuntija Pia Puu Oksanen valottaa kirjoituksessaan, miksi parisuhde- eikä lähisuhdeväkivalta kuulu sovittelun piiriin.
Väestötutkimukset osoittavat, että valtaosa lähisuhdeväkivallan uhreista on naisia. Miehiin verrattuna naisten kokema lähisuhdeväkivalta on myös pitkäaikaisempaa ja toistuvampaa.
Valtioneuvoston rahoittaman, elokuussa 2022 julkistetun tutkimuksen perusteella 146 000 naista on kokenut fyysistä parisuhdeväkivaltaa viimeisen viiden vuoden aikana.
Suurin osa sovitteluun ohjatusta lähisuhdeväkivallasta on parisuhdeväkivaltaa, joka on dynamiikaltaan toistuvaa. Yli 80 prosentissa tapauksista uhri on nainen. Tyypillisin sovittelusopimus on anteeksipyyntö.
Vuonna 2021 sovitteluun ohjattiin 2 476 lähisuhdeväkivaltarikosta, mikä on 18,6 prosenttia kaikista sovitteluun ohjatuista asioista. Lähisuhdeväkivaltarikoksissa epäillyistä miehiä oli 71 prosenttia. Yleisin rikosnimike oli pahoinpitely. Poliisi oli aloitteentekijänä 88,7 prosentissa sovitteluun ohjatuissa lähisuhdeväkivaltarikossa ja lopuissa aloitteen sovitteluun teki syyttäjä. Seksuaalirikoksia ohjattiin sovitteluun 122 kappaletta. Näissä yleisimmät nimikkeet olivat raiskaus, seksuaalinen ahdistelu ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen.
Poliisi ohjaa sovitteluun toistuvaa väkivaltaa
Lähi- tai parisuhdeväkivaltarikoksissa tai seksuaalirikoksissa sovittelualoitteen voi virallisesti tehdä vain poliisi tai syyttäjä (sovittelulaki 13 §). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi 2019 selvityksen lähisuhdeväkivallan sovittelun nykytilasta. Selvityksen keskeinen havainto on, että sekä poliisin että syyttäjien kriteerit vaihtelivat sen suhteen, milloin väkivaltarikos ohjattiin sovitteluun.
Raportti kertoo väkivallan toisteisuuden olevan poliisin tiedossa: yli neljäsosassa kotihälytyksistä samassa osoitteessa oli käyty vähintään kerran aikaisemmin puolen vuoden sisällä. Lieväkin pahoinpitely on virallisen syytteen alainen eli poliisin on käynnistettävä rikoksesta esitutkinta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen selvityksen yhteydessä tehtiin poliiseille kysely lähisuhdeväkivallan sovittelusta. Vastauksissa noin kolmasosa poliiseista ilmoitti ohjaavansa lähisuhdeväkivaltarikoksen sovitteluun valmiilla esitutkinnalla, kolmasosa keskeneräisellä esitutkinnalla ja noin kolmasosa tutkintailmoituksella. Käytännössä tämä tarkoittaa, että suurimmassa osassa sovitteluun ohjatuista lähisuhdeväkivaltarikosepäilyistä poliisi ei ollut tehnyt esitutkintaa valmiiksi ennen sovitteluun ohjaamista.
Systemaattisia työvälineitä väkivallan riskinarviointiin ei ollut kattavasti käytössä sen paremmin sovitteluun ohjaavilla tahoilla kuin sovittelutoimistoillakaan. Aiempaa osapuolten välistä väkivaltaa ei yleensä pidetty esteenä sovittelulle, jollei se ollut aiemmin tullut poliisin tai sovittelutoimiston tietoon. Raportti siis kertoo, että vakavasta, toistuvasta väkivaltarikoksesta voi Suomessa selvitä anteeksipyynnöllä, jos uhri on nainen ja väkivalta tapahtuu parisuhdekontekstissa. Tutkimuksen mukaan sovitteluprosessissa sopimuksellisuuden myötä parisuhdeväkivaltarikos häivyttyy.
Ihmisoikeussopimukset edellyttävät tekijöiden asettamista rikosvastuuseen teoistaan
Suomea velvoittavat kansainväliset ihmisoikeussopimukset edellyttävät, että rikosvastuu toteutuu myös silloin, kun kyse on naisiin kohdistuvasta väkivallasta.
Istanbulin sopimus edellyttää, ettei lähisuhdeväkivallan uhria pakoteta sovittelunkaltaisiin vaihtoehtoisiin ratkaisu- tai tuomitsemismenettelyihin (artikla 48). Sopimuksen selitysmuistiossa korostetaan, että lähisuhdeväkivallan dynamiikan vuoksi väkivaltaa kokenut ei koskaan voi olla sovittelutilanteessa tasavertaisessa asemassa tekijän kanssa ja siksi tämäntyyppisen väkivallan sovittelua tulisi välttää.
Istanbulin sopimuksen toimeenpanoa valvova asiantuntijaryhmä GREVIO on antanut Suomelle suositukset lähisuhdeväkivallan sovittelua koskien. GREVIO vaatii Suomen viranomaisia ottamaan käyttöön selvät säännöstöt ja ohjeet, jotka koskevat sovittelua perheväkivaltatapauksissa, varmistaakseen, että lainvalvonnan ja syyttäjälaitoksen koko henkilöstö on tietoinen siitä, että sovittelu on kielletty, jos väkivalta on ollut toistuvaa. GREVIO myös painottaa, että sovittelutarjous ei saa johtaa rikostutkinnan ja syytetoimien lopettamiseen naisiin kohdistuneissa väkivaltatapauksissa.
Myös muut ihmisoikeussopimuksia valvovat tahot ovat kiinnittäneet huomiota Suomessa yleistyneeseen pari- ja lähisuhdeväkivallan sovitteluun. Viimeisimpänä YK:n naisten syrjinnän poistamista koskevan sopimuksen toimeenpanoa valvova CEDAW-komitea julkisti loppupäätelmänsä Suomea koskien 31.10.2022, edellyttäen selvitystä lähisuhdeväkivallan sovittelukäytännöstä nopeutetussa menettelyssä. Komitean näkemys on, että lähisuhdeväkivallan sovittelun ei tule katkaista rikosoikeudellista prosessia, ja että syytemenettelyn tulee olla ensisijaista.
Apulaisoikeuskansleri: toistuvaa väkivaltaa ei tule sovitella & pari- ja lähisuhdeväkivaltarikosten tutkintaa on tehostettava
Perustuslain mukaan oikeuskansleri valvoo perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumista. Suomessa apulaisoikeuskansleri on kiinnittänyt huomiota sovittelun sopimattomuuteen lähisuhdeväkivaltatapauksissa. Arvioidessaan poliisin ohjeistusta 2019 apulaisoikeuskansleri totesi, että Poliisihallituksen ohjeissa olisi selkeästi todettava, että toistuvaa parisuhdeväkivaltaa ei tule sovitella. Tämän lisäksi suojelutarpeen arvioinnissa olisi huomioitava muut parisuhdeväkivaltaan liittyvät, erityisesti uhrin suojelutarvetta korostavat riskitekijät. Apulaisoikeuskanslerin mielestä on arvioitava, olisiko osa ohjeista annettava määräyksinä. Myös korkein oikeus on tehnyt useita ratkaisuja, joissa korostetaan lähisuhdeväkivallan ja parisuhdeväkivallan haavoittavuutta, ja siten epäsopivuutta soviteltavaksi.
Arviointia seuraavassa ratkaisussaan apulaisoikeuskansleri toteaa, että harkinta sovittelumenettelyn soveltuvuudesta parisuhdeväkivaltaan on yksittäisen poliisin harteilla: henkilön tiedot ja asenteet voivat vaikuttaa valittuun menettelytapaan eikä sovittelukäytäntö muodostu yhdenmukaiseksi. Apulaisoikeuskansleri painottaa, että Poliisihallituksen ohjeissa tulisi nykyistä kattavammin tuoda esiin, mitä riskejä sovitteluun parisuhdeväkivaltatilanteissa sisältyy. Erityisen tärkeää ohjeissa olisi ottaa huomioon se, pystytäänkö asianomistajan turvallisuus takaamaan sovitteluprosessin aikana ja sovitteluprosessin jälkeen. Ratkaisu, jonka apulaisoikeuskansleri teki vuoden 2022 lopulla, ei koske sovittelua, vaan esitutkinnan aiheettomia viivytyksiä lähisuhdeväkivalta- ja seksuaalirikoksissa. Ratkaisu ja sen perusteena oleva laaja selvitystyö antaa kuitenkin pohdittavaa myös lähi- ja parisuhdeväkivallan sovittelun sopivuuden punnitsemiseen.
Apulaisoikeuskanslerin selvitys johti kahdeksan esitutkinnan osalta huomautuksen antamiseen. Esitutkinta oli näissä tapauksissa aiheettomasti ja merkittävästi viivästynyt. Vakavimpia laiminlyöntejä ei ole selitettävissä poliisin resurssien puutteella, ratkaisussa todetaan. Kahden Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen tutkinnanjohtajan ja yhden Pohjanmaan poliisilaitoksen tutkinnanjohtajan vastuulla olleista esitutkintojen viivästymisistä apulaisoikeuskansleri käynnisti esitutkinnan.
Ratkaisussaan apulaisoikeuskansleri muistuttaa, että poliisin on esitutkintalaissa säädettynä velvollisuutena toimittaa esitutkinta ilman aiheetonta viivytystä. Erityisesti lähisuhdeväkivaltaa tai seksuaalirikoksia koskevissa esitutkinnoissa poliisin toiminnassa kyse on myös rikoksen uhrin kohtaamisesta ja tälle laissa säädettyjen oikeuksien toteuttamisesta. Usein uhrien motivaatio selvittää tapahtunutta yhteistyössä viranomaisten kanssa heikkenee käsittelyn viivästyessä. Rikosvastuu ja uhrin oikeudet voivat jäädä silloin toteutumatta.
Lähisuhdeväkivallan sovittelua koskevista tutkimuksista tietoa uhrien motiiveista ja väkivallan toistuvuudesta
Suomessa pari- ja lähisuhdeväkivallan sovittelua on tutkittu väkivaltaa kokeneiden näkökulmasta jonkin verran. Viimeisen kymmenen vuoden aikana julkistetuissa haastattelututkimuksissa uhrien kokemukset ovat olleet sekä kielteisiä että myönteisiä. Näitä tutkimuksia yhdistää haastatteluaineistojen huomattavan pieni koko. Vertailen tässä tekstissä kahta tutkimusta, joissa toisessa on haastateltu sovitteluprosessiin osallistuneita. Molemmissa tutkimuksissa oli kyseisten haastattelujen lisäksi myös muuta aineistoa käytettävissä. Vertailuni keskiössä on väkivallan toistuvuuden ilmeneminen tutkimusten aineistoissa.
Professori Päivi Honkatukia on tutkinut parisuhdeväkivallan uhrien kokemuksia sovittelusta (2015). Aineistossa oli yhteensä 48 sovittelun osapuolten haastattelua, joista kymmenessä haastateltu oli kokenut parisuhdeväkivaltaa. Kokijoista yhdeksän oli naisia, yksi mies. Honkatukian aineistossa oli mukana väkivallan kokijoita, joilla väkivalta on toistuvaa ja parisuhdeterrori jatkuvasti läsnä arjessa. Toisilla väkivallan kierre oli vasta alkanut, vaikka puolison kontrolloiva käytös oli saattanut alkaa jo suhteen alussa. Kolmanteen ryhmään Honkatukia luokitteli ne haastateltavat, jotka kuvasivat väkivaltaa molemminpuoliseksi ja ei-traumatisoivaksi. Yksi uhri oli kieltäytynyt sovittelusopimuksesta ja jättänyt prosessin kesken, muut olivat solmineet sovittelusopimuksen.
Sekä parisuhdeterrorin että alkavan väkivaltakierteen kokijoilla kyse oli toistuvasta väkivallasta. Viranomaiset, esimerkiksi lastensuojelu, eivät olleet tietoisia väkivallasta, saati sen toistuvuudesta, koska uhri oli kokenut tilanteestaan häpeää ja pelännyt väkivallan esilletuomista.
Kahteen ensimmäiseen ryhmään kuuluvien motiivi sovitteluun suostumiselle oli ennen kaikkea toive, että partneri ymmärtäisi tekojensa seuraukset. Osa pelkäsi mahdollista oikeudenkäyntiä ja sen seurauksena väkivallan pahenemista. Uhrit olivat tehneet rikosilmoituksen, koska halusivat väkivallan loppuvan tai/ja väkivalta oli keskittynyt lapsiin. Jotkut olivat huolissaan tekijän/epäillyn hyvinvoinnista: tekijä oli esimerkiksi uhannut itsemurhalla. Kolmanteen kategoriaan kuuluvat kokivat, että väkivaltatilanne ei ollut niin vakava ja asia oli jo sovittu partnerin kanssa, siksi sovittelu oli hyvä vaihtoehto. He olivat kaiken kaikkiaan tyytyväisiä sovitteluprosessiin.
Jotkut parisuhdeterrorista ja väkivaltakierteestä kärsivistä kertoivat sovittelutapaamisen olleen yksi tapaaminen monista. Eräs uhreista pohti, että sovittelijalle keskustelutilanne saattoi näyttäytyä tasapainoisena, vaikka hänelle kyse oli ennen kaikkea tekijän/epäillyn provosoimisen välttämisestä. Honkatukian tutkimukseen osallistuneista moni oli huolissaan omasta turvallisuudestaan. Monet korostivat sitä, etteivät väkivaltaa käyttävän osapuolen käytöstavoitteet saa ohittaa uhrin tarpeita ja turvallisuutta. Anteeksiantotavoitteesta olisi joidenkin haastateltujen mukaan luovuttava: pahimmillaan anteeksianto on osa parisuhdeväkivallan sykliä.
Johtopäätöksenä Honkatukia toteaa, että joidenkin uhrien kohdalla niin kutsuttu prosessuaalinen oikeudenmukaisuus toteutui, eli uhrit kokivat tulleensa kuulluiksi ja kohdatuiksi. Heidän toiveitaan kunnioitettiin ja sovitteluprosessi oli hyödyllinen. Se, että tekijä/epäilty vältti vankilan – uhrin määrätietoisuuden ansiosta – sai uhrin tuntemaan ylpeyttä itsestään. Pakottavasta kontrollista kärsivien kokemus oli päinvastainen. Heidän suojeluntarpeensa ei toteutunut. He kokivat jääneensä vaille oikeutta. Sovitteluprosessin jälkeen he eivät jaksaneet jatkaa rikosprosessia, vaikka se olisi ollut mahdollista.
Viimeisin lähisuhdeväkivallan sovitteluun osallistuneiden kokemuksia koskeva tutkimus julkaistiin helmikuussa 2023. Valtioneuvoston rahoittaman tutkimuksen toteuttajina olivat Kuntoutussäätiö ja Maria Akatemia. Tutkimuksen aineisto jakautuu tietokannasta kerättyyn määrälliseen ja laadulliseen, haastatteluin ja lomakekyselyllä kerättyyn aineistoon.
Laadullisen aineiston määrä jäi tutkimuksen tekijöidenkin mielestä harmillisen pieneksi. Kutsu tutkimukseen lähetettiin sovittelutoimistojen kautta ainakin 532 henkilölle. Haastatteluihin osallistui lopulta 11 henkilöä ja sähköisen kyselyn täytti 25 henkilöä. Tutkimusajankohtana 2020–2021 sovitteluun edenneissä aloitteissa (eli sovitteluun otetuissa aloitteissa) oli yhteensä 6 379 henkilöä. Kyselyyn vastaajissa oli sekä naisia että miehiä, sekä asianomaisia että epäiltyjä. Tutkimusraportissa kerrotaan, että kyselyaineiston erittely epäiltyjen ja asianomistajien (uhrien) osalta ei onnistu vastaajien pienen määrän vuoksi. Haastatelluista 6 oli asianomistajia eli uhreja, 3 epäiltyä sekä 2 henkilöä, jotka olivat sekä asianomistajia että epäiltyjä. Yhdellä haastatteluun osallistuneella kyse oli perheväkivallasta, muilla parisuhdeväkivallasta. Haastateltujen ja kyselyyn vastanneiden joukossa saattoi olla päällekkäisyyttä.
Tutkimus osoittaa jälleen kerran, että sovitteluun ohjautuu toistuvaa väkivaltaa. Kyselyn vastaajia pyydettiin kertomaan, kuinka usein väkivaltaa oli ollut viimeisen 12 kuukauden aikana ennen sovittelua. Kahden mukaan sekä fyysistä, henkistä, seksuaaliväkivaltaa että taloudellista väkivaltaa. 10 vastaajaa kertoi väkivaltaa olleen aiemmin muutamia kertoja. Kuusi vastaajaa kertoi, että väkivaltaa oli ollut vain kerran. Yhteensä 78 prosenttia kyselyyn vastanneista kertoi aiemmasta väkivallasta.
Myös haastatteluaineisto kertoo toistuvan väkivallan sovittelusta. Vain neljä haastateltua henkilöä kertoo, että sovitteluun päätyneessä väkivaltarikoksessa kyse oli yksittäisestä tapauksesta, näistä kaksi oli epäiltynä ja kaksi väkivallan kokijoita. Neljässä haastattelussa aiemmasta väkivallasta kerrottiin. Ilmeisesti vain kahdeksassa haastattelussa väkivallan toistuvuudesta kysyttiin, koska kolmen haastattelun osalta raportti ei kerro vastausta. Haastatellut kertoivat myös olleensa aiemmin osapuolena vastaavanlaisessa sovittelussa.
Kyselyn tulokset ovat ristiriitaisia sen suhteen, miten sovittelu on vaikuttanut suhteessa koettuun väkivaltaan. Vastaajista 12 kertoo väkivallan loppuneen, mutta kahdeksan vastaajan mielestä väkivalta on joko muuttanut muotoaan tai sovittelu ei ollut vaikuttanut väkivaltaan.
Suurin osa vastaajista kertoi olevansa tyytyväisiä sovitteluun. Aineistossa tuli kuitenkin ilmi tilanteita, joissa sovittelun osapuoli oli kokenut painostusta tai turvattomuutta prosessissa. Haastatelluista asianomistajista kaksi ilmaisi olleensa tyytymättömiä sovitteluprosessiin. Yksi haastateltu henkilö kertoi kokeneensa painostusta sovittelijoiden osalta sopimuksen tekemiseen. Toinen kuvaili entisen kumppanin häneen kohdistaman monitahoisen ja pitkäkestoisen väkivallan edeltäneen sovittelua, kertoi ettei tilanne ollut korjaantunut sovittelun myötä. Kyselyyn vastanneiden mukaan vain puoleen vastaajien, eli rikoksesta epäiltyjen, sovittelusopimukseen oli kirjattu sopimuksen toteutumisen seuranta. Lisäksi joka viides ei osannut sanoa, onko seurantaa kirjattu sopimukseen.
Osa haastateltavista kertoi lähteneensä sovitteluun, koska se oli nopeampaa kuin oikeudenkäynti. Olennainen kysymys on, miten vapaaehtoisena sovittelua voidaan pitää, jos se valitaan esitutkinnan hitauden ja oikeudenkäyntiaikojen pituuden takia.
Sovittelulain valmisteluasiakirjoissa on todettu, että sovitteluun ei tulisi ottaa tapauksia, joihin liittyy toistuvaa väkivaltaa. Molemmat tässä esitellyt tutkimukset kertovat kuitenkin, että toistuvaa väkivaltaa sovitellaan. Tämän havainnon ovat tehneet myös väkivallan uhreille palveluja tuottavat tahot, kuten Nollalinja ja Naisten Linja.
Tulevan hallituksen on rajattava lähisuhdeväkivallan sovittelu sovittelutoiminnan ulkopuolelle
Amnestyn toimeksiannosta Aula Research toteutti ehdokaskyselyn, jossa kysyttiin ehdokkaiden näkemystä siitä, tulisiko lähisuhdeväkivalta ja seksuaaliväkivalta rajata sovittelun ulkopuolelle. 69 prosenttia kaikista vastanneista kannatti ehdotusta.
Väkivallan ennaltaehkäisemiseksi, katkaisemiseksi ja väkivallan aiheuttamien vaurioiden korjaamiseksi on kehitettävä väkivallan eri osapuolten auttamis- ja tukipalveluita sovittelupalvelujen sijaan. Parisuhde- lähisuhde- tai seksuaalirikosväkivaltarikoksissa sovittelun ei tule korvata rikosoikeusprossia.
Vastaus otsikon kysymykseen: naisiin kohdistuva väkivalta on yksi naisten syrjinnän muoto yhteiskunnassa. Syrjintää on myös se, jos tyypillisesti naisiin kohdistuvia, toistuvia rikoksia ei tutkita viivyttelemättä, vaan siivotaan nämä rikokset pois rikosoikeusjärjestelmää kuormittamasta ohjaamalla ne sovitteluun. Samalla uhrin oikeus suojeluun vaarantuu. Perustuslakimme kieltää syrjinnän sukupuolen perusteella. Parisuhde- eikä lähisuhdeväkivalta kuulu sovittelun piiriin.
Vaadimme yhdessä Väkivaltaobservatorion ja 17 järjestön kanssa, että lähisuhdeväkivallan sovittelusta tulee luopua. Lainsäädäntömuutoksella on varmistettava, että rikosprosessi ei katkea sovitteluun. Tulevaan hallitusohjelmaan on kirjattava tämä selkeästi.
Lue lisää, miten tulevan hallituksen tulee tehdä Suomesta Euroopan turvallisin maa naisille ja tytöille.
Teksti: Pia Puu Oksanen
Kirjoittaja toimii sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntijana Amnesty Internationalin Suomen osastossa.