Etusivu Blogi Poikkeustilan lopettaminen ei muuttanut mitään

Poikkeustilan lopettaminen ei muuttanut mitään

Tilastot eivät kuluneista sloganeista huolimatta valehtele. Tilastot eivät kätke tragediaa.

Näin tulee ajatelleeksi, kun tarkastelee yli puoli vuotta Turkin poikkeustilan päättymisen jälkeen julkaistua Amnestyn raporttia Turkin ihmisoikeustilanteesta. Mikään ei ole muuttunut.

Uutiskuvat verisistä taisteluista Istanbulin lentokentällä ja Bosporin sillalla heinäkuussa 2016 ovat yhä tuoreessa muistissa. Aamun valjetessa taistelut olivat ohi, vallankaappausyritys tyrehtynyt ja Turkki viisi päivää myöhemmin presidentti Recep Tayyip Erdoğanin julkistamassa poikkeustilassa. Tuo poikkeustila kesti lopulta yli kaksi vuotta.

Poikkeustila yleisesti ottaen ei ole välttämättä ongelma: valtiot voivat saattaa sen voimaan, jos niihin kohdistuu selvä uhka, johon vastaaminen vaatii nopeita toimia.

Mutta tuon uhan tulee olla selvästi määritelty. Poikkeustilan itsensä on oltava määräaikainen ja kohdistuttava vain tuon määritellyn uhan ehkäisemiseen.

Turkissa poikkeustilaa jatkettiin seitsemän kertaa. Siitä tuli lakitekninen kehikko, jolla presidentti Erdoğan ja hänen parlamenttia johtava AKP-puolueensa kaappasivat maassa totaalisen vallan. Se mahdollisti kansalaisyhteiskunnan, toimittajien ja toisinajattelijoiden sorron – tai tarkemmin sanottuna, se sementoi ja tarjosi lailliset puitteet sorron jatkamiselle myös poikkeustilan jälkeen.

Vaikka poikkeustila muodollisesti lopetettiin heinäkuussa 2018, käytännössä se ei ole ohi. Raporttimme mukaan poikkeustilan aikana muutettiin yli 150 lakia, jotka vaikuttavat ihmisoikeuksien toteutumiseen. Nämä lait ovat yhä voimassa. Tilanne ei ole ohi.

Tilastot eivät valehtele.

129 411

erotettua julkishallinnon työntekijää

Poikkeustilan aikana erotetuilla ei käytännössä ole tehokasta tapaa valittaa kohtelustaan ja vaatia työpaikkojaan takaisin. Yli 125 000 henkilöä on tehnyt valituksen tammikuussa 2017 perustettuun poikkeustilakomissioon, joka käsittelee irtisanomisia.

Poikkeustilakomissio ei kuitenkaan ole oikeuslaitos sanan missään merkityksessä: käytännössä se toimii hallinnon kumileimasimena ilman itsenäistä tai tehokasta roolia. Reilusta 50 000 käsitellystä valituksesta vain 3750 tapauksessa on hakija saanut työpaikkansa takaisin.

Ei millään muotoa vaikuta siltä, että sorto olisi ohi: parlamentti hyväksyi viime heinäkuussa lain, jonka mukaan hallituksella on vielä seuraavien kolmen vuoden ajan oikeus irtisanoa työntekijöitä “terroristiyhteyksistä tai kansallisen turvallisuuden vaarantamisesta” –  samoista syistä, joista on aiemminkin irtisanottu lähes kaikki 129 411 työntekijää.

44 690

on vangittu epämääräisten ja tulkinnanvaraisten terrorisminvastaisten lakien nojalla.

Luku on pysäyttävä. Se on isompi kuin Hyvinkään tai Rauman asukasmäärä. 

Monia vastaan ei ole minkäänlaista näyttöä todellisista rikoksista. Vangittujen joukossa on journalisteja, poliittisia aktivisteja, asianajajia, ihmisoikeuspuolustajia, akateemikkoja ja muita, joiden vangitsemiselle poikkeustila antoi raamit ja mahdollisuuden.

Paras tapa kuvata oikeuskäytäntöä heidän osaltaan on limbo: todisteiden puuttuessa syyteharkintaa jatketaan ja vankeus pitkittyy. Näin kävi esimerkiksi Amnestyn Turkin osaston kunniapuheenjohtaja Taner Kiliçille. Oikeudenkäynti toisensa jälkeen vankeutta jatkettiin “syytteen rakentamiseksi”. Elokuussa 2018 takuita vastaan vapautettu Taner oli vangittuna yli 400 päivää eikä syytteitä ole vieläkään hylätty.

Ajojahti ei suinkaan ole ohi: maaliskuun alussa istanbulilainen tuomioistuin ilmoitti, että se olisi nostamassa syytteitä vallankaappausyrityksestä Osman Kavalaa ja 15 muuta toimijaa vastaan. Turkki väittää heidän olevan vastuussa vuoden 2013 Gezi-puiston valtaosin rauhallisista mielenilmauksista, jotka poliisi hajotti raakaa väkivaltaa käyttäen.

Kaikkiaan Turkissa on tällä hetkellä yli 57 000 vankia, joita vastaan ei ole nostettu syytteitä tai joilla ei ole tietoa seuraavasta oikeudenkäynnistä. Tämä on 20% kaikista Turkin vangeista.

1487

järjestöä tai organisaatiota suljettiin poikkeustilan aikana

Järjestöjä suljettiin hallinnollisella päätöksellä, usein perusteluina käytettiin täsmentämättömiä väitteitä yhteyksistä “terrorismiin”. Suljetuilla järjestöillä ei ole ollut mahdollisuutta tehokkaasti vaikuttaa kohtaloonsa, sillä päätöksistä on pitänyt valittaa samaan paikkaan kuin julkishallinnon työntekijöidenkin: poikkeustilakomissioon.

Järjestöt eivät ole vieläkään avanneet oviaan.

Kaakkois-Turkin kurdialueilla toimivat järjestöt ovat erityisen haavoittuvassa asemassa. Lasten oikeuksien puolesta toiminut Gündem Çocuk -järjestö suljettiin ilman täsmennettyjä perusteita. Järjestö tosin oli yksi niistä ihmisoikeusjärjestöistä, jotka olivat mukana tarkkailemassa ja raportoimassa ihmisoikeusloukkauksia kaakkois-Turkissa Cizren kaupungissa Turkin armeijan ja PKK:n konfliktin aikana. Järjestön työntekijät uskovatkin, että järjestön tuottama raportti ihmisoikeusloukkauksista oli viimeinen pisara ja sinetöi sulkemisen.

123

vangittua toimittajaa, nolla riippumatonta mediataloa

Turkin mediakentästä on tullut hallinnon äänitorvi, josta suodatetaan pois kriittiset äänet. Viimeinen riippumattomana pidetty mediatalo, muun muassa Hurriyet-sanomalehteä julkaissut Dogan Holding myytiin maaliskuussa 2018. Kuten Deutsche Welle asian ilmaisi, enää turkkilaisten sanomalehtikojujen ei tarvitse murehtia lehtivalikoimansa laajuutta: kaikista lehdistä voi nykyään lukea samat asiat.

Turkissa on tällä hetkellä eniten vangittuja toimittajia koko maailmassa. 123 toimittajaa ja mediatyöntekijää on joko tutkintavankeudessa tai istuu tuomiotaan. Yli 170 sanomalehteä tai muuta tiedotuskanavaa on suljettu; 2500 toimittajaa ja mediatyöntekijää on menettänyt työnsä. Erdoğanin hallinto on tehnyt selväksi kenen lauluja lauletaan.

***

Poikkeustila oli Turkin hallinnon yritys kaapata koko maa haltuunsa. Sen näennäinen lopettaminen ei ole lopettanut sortoa, vaan sorto on nyt osa yhteiskunnan normaalitilaa. Siksi emme saa lopettaa Turkista puhumista.

 

Teksti: Teemu Hakoniemi. Kirjoittaja toimii verkkotuottajana Amnestyn Suomen osastossa. Kirjoittajan näkemykset eivät välttämättä edusta Amnestyn virallista kantaa.

Seuraa meitä: