Syntymässä lapsen sukupuoli määritellään ulkoisten sukupuolitunnusmerkkien, eli käytännössä genitaalien, perusteella. Toisinaan tuo veikkaus osuu oikeaan ja toisinaan ei. Oman synnytyslääkärini ei varmaankaan kannata lotota.
En ole koskaan kokenut tytön tai naisen roolia omakseni, eikä se koskaan täysin vastannut sitä kokemusta mikä minulla on itsestäni ja sukupuolestani. Lapsena se tarkoitti “tyttöjen ja poikien leikkien” sekoittamista ja soveltamista. Ohimenevän vaiheen sijaan iän myötä kokemus sukupuoli-identiteetistäni vain vahvistui ja selkiytyi. Samalla ymmärsin, että vaikka en koe olevani nainen, se ei välttämättä tarkoita identifioitumista mieheksi. En koe olevani vahvasti kumpaakaan. Se on minulle sopiva ja mukava paikka.
Samalla ymmärsin, että vaikka en koe olevani nainen, se ei välttämättä tarkoita identifioitumista mieheksi.
Sukupuolenkorjausprosessiin lähtemistä harkitsin ja jahkasin hyvän tovin. Oman sukupuolen leimaaminen “häiriöksi” vaati totuttelemista, enkä vieläkään näe lääketieteen portinvartija-asemaa tarpeelliseksi tai edes perustelluksi. Kuitenkaan se mitä näin peilissä ei vastannut sitä, miten näin vartaloni ajatuksissani, ja tuo epäsopu alkoi käydä väsyttäväksi. Vaikka sukupuoliristiriidan kokemus ei riipu sukupuoli-identiteetistä, mietin pitkään olenko korjausprosessin näkökulmasta “riittävän trans”.
Diagnostisten kriteerien lisäksi translaki (laki transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta) määrittelee ja rajaa näkemystä sukupuolista myös korjausprosessin sisällä. Niinpä normatiiviseen ja kaksinapaiseen ajatteluun kytketty laki tekee myös korjausprosessista helposti normatiivisuutta ja dikotomisuutta edellyttävän ja painottavan, mikä jättää monenlaiset transidentiteetit ja kokemukset näkymättömiksi.
Monet ei-binaariset, muunsukupuoliset, transgenderit ja genderqueerit –miten kukin itseään sanallistaakaan – päätyvät valehtelemaan kokemuksistaan ja identiteetistään päästäkseen varmasti eteenpäin korjausprosessissa. Tämä vahvistaa ei-binaaristen transkokemusten näkymättömyyttä.
Onnekseni omalla kohdallani koin tulleeni ymmärretyksi ja prosessi sujui ilman suurempia ongelmia. Asiallisen kohtelun ei kuitenkaan pitäisi olla yksittäisten psykologien tai psykiatrien mielipiteistä tai näkemyksistä kiinni. Mikäli lait ja asetukset eivät huomioi meitä, ei lääketieteen edustajienkaan tarvitse.
Miten translain uudistus sitten vaikuttaisi elämääni?
Tällä hetkellä Suomen translaki ei oikeastaan edes tunnista olemassaoloani. Laki puhuu “vastakkaisesta sukupuolesta” ja painottaa sukupuolen kokemuksen pysyvyyttä. Entäpä sitten ne meistä joiden identiteetti ei mahdu joko-tai -jakoon tai pysy päivästä toiseen samana?
Todellisuudessahan miltei jokaisen (trans- tai cis–ihmisen) kokemus omasta sukupuolesta on liukuva ja tilannekohtainen, se muuttuu esimerkiksi iän ja elämänkokemusten myötä. Itse en ole vielä halunnut muuttaa juridista sukupuoltani, lähinnä koska Suomessa – toisin kuin esimerkiksi Australiassa, Intiassa tai Uudessa-Seelannissa – on vain kaksi mahdollista virallista kategoriaa. Käytännössä joudun valitsemaan kahdesta väärästä vaihtoehdosta.
Käytännössä joudun valitsemaan kahdesta väärästä vaihtoehdosta.
Habitukseni muuttuessa pikkuhiljaa maskuliinisemmaksi tulen ehkä jossain vaiheessa tilanteeseen, jossa joudun harkitsemaan uudelleen sukupuoleni juridista muuttamista. Ristiriita juridisen sukupuolimerkinnän ja ulkoisen sukupuolen ilmaisun välillä voi johtaa hankaliin tai jopa vaarallisiin tilanteisiin esimerkiksi matkustaessa. Tämä on jo nyt todellisuutta useiden transihmisten elämässä, koska juridisen sukupuolen muuttaminen on sidottu mahdollisesti hyvinkin pitkään lääketieteelliseen prosessiin.
Toinen syy päätökseeni on, että jos haluaisin muuttaa virallisen sukupuolimerkintäni tämänhetkisen lain mukaan, minun tulisi olla todistetusti sterilisoitu tai muuten lisääntymiskyvytön. Käytännössä tämä toteutetaan Suomessa hormonihoidoilla.
Käytän tällä hetkellä pientä annosta testosteronia, mikä on ollut minulle oikea ratkaisu. En olisi valmis nostamaan annostusta vain, jotta saisin lääkäriltä todistuksen lisääntymiskyvyttömyydestä. En myöskään vielä tiedä varmaksi haluanko koskaan lapsia, biologisista sellaisista puhumattakaan, mutta tuon päätöksen pitäisi kuulua yksiselitteisesti minulle ja kumppanilleni – ei lääketieteen portinvartijoille. Ei ole mitenkään perusteltavissa, että minun tulisi valita joko mahdollisuus lapsiin tai sukupuoleni juridinen tunnustaminen.
Voimassaoleva laki tekee kokemukseni sukupuolestani näkymättömäksi. Lait paitsi määrittelevät kielletyn ja sallitun rajat, ne myös kertovat yhteiskuntamme näkemyksistä ja asenteista; mikä on ymmärrettävää, hyväksyttyä tai normienmukaista. Nyt laki antaa vahvan viestin erilaisten sukupuolen kokemusten ja ilmaisun tapojen eriarvoisuudesta.
Minulle sopiva
Ruumiini ei enää ole normatiivisen naisellinen eikä miehinen; se ei sovi kumpaankaan kategoriaan. Hetkittäin aiheuttamastani hämmennyksestä päätellen ei myöskään ole sosiaalisissa tilanteissa helposti määriteltävissä. Mutta mikä tärkeintä, se on minun ja minulle sopiva.
Ihmisoikeudet – mukaan lukien oikeus henkilökohtaiseen koskemattomuuteen – koskevat kaikkia, eivätkä vain niitä, jotka sopivat normeihin. Uuden translain tulisi noudattaa tätä samaa periaatetta. Huomattavimmat yksittäiset epäkohdat nykyisessä laissa ovat kiistatta lisääntymiskyvyttömyys- ja naimattomuusvaatimus, mutta haluaisin nähdä Suomenkin uudistavan lakiaan aidosti kaikkien itsemääräämisoikeutta kunnioittavaksi, kuten Argentiinassa, Tanskassa ja viimeisimmäksi Maltalla on jo tehty. Tätä ajavat uudistuksessa mukanaolevat ihmisoikeusjärjestöt kuten Amnesty.
Luca Tainio on Amnestyn transkysymyksiin erikoistunut aktivisti.
Amnestyn blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.