Kuntapäättäjien tietämyksessä naisiin kohdistuvasta väkivallasta on vakavia puutteita. Tieto heijastuu palveluiden tasoon. Siksi on tärkeää, että huhtikuussa valittavat päättäjät tunnustavat väkivallan laajuuden.
Jotta ongelman voi ratkaista, se pitää ensin myöntää. Näin on myös naisiin kohdistuvan väkivallan kohdalla. Amnestyn tuoreesta kuntaselvityksestä käy ilmi, että Suomen kunnissa ongelmaa ei vielä tunnisteta.
Vaikka on arvioitu, että joka kolmas suomalaisnainen kokee elämänsä aikana väkivaltaa, osa kuntapäättäjistä epäilee selvityksen mukaan yhä väkivallan laajuutta. On tärkeää, että huhtikuun kuntavaaleissa valitaan päättäjiä, jotka eivät lakaise naisiin kohdistuvan väkivallan ongelmaa maton alle. Se on ensimmäinen askel riittävien ja oikeanlaisten palveluiden turvaamiseksi.
Amnesty kartoitti naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen työn tilaa Suomessa lähettä mällä kyselyn 129 kunnan sosiaalityöntekijöille ja kuntapäättäjille. Tarkoitus oli selvittää, miten naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvät ihmisoikeusvelvoitteet toteutuvat kuntien päätöksenteossa ja väkivaltatyön käytännöissä.
Joistakin kunnista jopa kerrottiin, ettei heillä ole tätä ongelmaa.
Vastauksia saatiin 118, ja ne tulivat yhteensä 88 kunnasta. Lisäksi selvityksestä vastannut tutkija Satu Lidman perehtyi syvähaastatteluilla viiden kunnan tilanteeseen. Lidmanin mukaan väkivaltatyön parissa 9 puurtavat kuntien työntekijät ja järjestöt tuntevat ongelman vakavuuden, mutta viesti pitäisi saada perille myös budjetteja nuijiville kuntapäättäjille. Heidän tietonsa naisiin kohdistuvasta väkivallasta on yhä keskimäärin heikkoa.
”Muutama kunta jätti vastaamatta kyselyyn. Kun yritimme saada vastausta, joistakin kunnista jopa kerrottiin, ettei heillä ole tätä ongelmaa”, Lidman toteaa. Vaikka kukaan kyselyyn lopulta vastanneista ei kiistänyt ongelmaa, osa piti sitä marginaalisena.
Kuntapäättäjillä heikosti tietoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta
Valtakunnallisesti naisiin kohdistuvasta väkivallasta on kerätty surullisia tilastoja jo vuosia. Tarve on suuri nimenomaan paikallistasolla kerättävälle tiedolle. Suurimmassa osassa kunnista naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyyttä ei ole selvitetty, eikä olemassa olevia viranomaistilastoja hyödynnetä riittävästi.
Heikko tietotaso näkyy väkivaltatyön riittämättöminä budjetteina.
Heikko tietotaso näkyy väkivaltatyön riittämättöminä budjetteina. Vain 14,5 prosenttia Amnestyn kyselyyn vastanneista arvioi, että naisiin kohdistuvan väkivallan esiintyvyystiedot vaikuttavat kunnan budjettiratkaisuihin. Yksi Amnestyn vaatimuksista kuntavaalien alla onkin, että naisiin kohdistuvan väkivallan laajuutta on seurattava riittävästi. Ja tietenkin, että väkivaltaa kokeneiden palvelut on saatava kuntoon.
Lidmanin mielestä on tärkeää, että päättäjien ja käytännön työtä tekevien välillä olisi enemmän yhteydenpitoa. Kuntapäättäjät voisivat kutsua väkivaltatyön parissa työskenteleviä – poliiseja, sosiaalityöntekijöitä ja muita auttajia – kertomaan, millaisia haasteita he kohtaavat arkisessa työssä.
”Jotkut kuntapäättäjät lupasivatkin tehdä niin”, Lidman sanoo. ”Rahakirstujen päällä istuvat pitäisi saada ymmärtämään, että näin ennaltaehkäistään ja tuotetaan hyvinvointia huomattavasti laajemmalle porukalle kuin vain yhdelle väkivallan uhrille.”
Mitä on tapahtunut kymmenessä vuodessa?
Amnestyn Suomen osaston edellinen kuntaselvitys julkaistiin vuonna 2006. Silloin annettiin iso joukko suosituksia, joita noudattamalla kunnat voisivat torjua naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja tukea väkivaltaa kokeneita paremmin. Monet silloisista suosituksista ovat kokonaan toteutumatta tai ovat toteutuneet vain osittain.
”Kymmenessä vuodessa ei ole edistytty niin paljon kuin olisi voinut kuvitella”, Lidman kuvailee. Harvassa kunnassa on toimintaohjelmaa naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle työlle. Koulutuksessa on tapahtunut edistystä, muttei riittävästi. Kiristynyt taloustilanne ja asenneilmapiiri sekä muuttunut puoluepoliittinen kartta ovat jarruttaneet muutosta parempaan.
Myös valoisia kehityskulkuja on nähtävissä.
Myös valoisia kehityskulkuja on nähtävissä. Suomi on esimerkiksi ratifioinut naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastaisen Istanbulin sopimuksen, joka velvoittaa uusiin toimiin. Lupaavalta näyttää myös se, että entistä useammista kunnista löytyy niin sanottu MARAK-työryhmä. Lyhenteen takaa löytyy joukko eri alojen ammattilaisia, kuten sosiaali- ja terveyspuolen henkilöstöä, poliiseja ja rikosuhripäivystyksen työntekijöitä. MARAK-ryhmän avulla väkivaltaa kokeneelle etsitään parhaita auttamiskeinoja yksilöllisesti, sillä tarpeet ovat hyvin erilaisia. Yksi tarvitsee nopeasti asumisjärjestelyä, toinen taas mielenterveyspalveluita.
”Se pitää myös erilaiset ammatilliset toimijat tietoisina toisistaan”, Lidman kuvailee. Moniammatillisen työn arvo on ymmärretty kunnissa. Kyselyn mukaan 78 prosenttia mallin omaksuneista kunnista piti sitä tärkeänä tai erittäin tärkeänä. MARAK-ryhmiä on Suomessa yli 30 paikkakunnalla.
Palveluiden taso vaihtelee jopa kuntien sisällä
Maantiede luo omat haasteensa palveluiden suhteen. Väkivaltaa kokeneet naiset ovat yhä eriarvoisessa asemassa riippuen siitä, missä päin Suomea he asuvat. Turvakoti on monelle yhä aivan liian kaukana. Erikoispalvelut, kuten salainen asuminen tai raiskauskriisikeskukset, eivät ole kaikkien ulottuvilla.
Laatu riippuu yhä liikaa siitä, kenen yksittäisen työntekijän vastaanotolle sattuu pääsemään.
Lidmanin mukaan palveluiden taso voi olla yllättävän epätasaista myös yhden paikkakunnan sisällä. Laatu riippuu yhä liikaa siitä, kenen yksittäisen työntekijän vastaanotolle sattuu pääsemään. Esimerkiksi Helsingissä tämä voi vaihdella kaupunginosittain. ”Avun taso ei saa riippua yksittäisen ihmisen motivaatiosta tai osaamisesta, vaan sen pitäisi olla rakenteissa”, Lidman huomauttaa. Hyvät tavat toimia pitäisi kirjata ylös niin, etteivät ne katoa esimerkiksi työntekijöiden vaihtuessa.
Sote-uudistus tulee, olemmeko valmiita?
Kun tulee puhe kuntapalveluista, kaikkien huulilla on yksi uudistus ylitse muiden. Sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus mullistaa tavan, jolla myös naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisia palveluita tulevaisuudessa tuotetaan. Vastuu palveluista siirtyy kunnilta maakunnille. Maakunnat voivat puolestaan tarjota palvelut itse tai ostaa ne yksityisiltä tahoilta tai järjestöiltä. Kuntaselvityksen tulokset kertovat, että paljon on vielä hämärän peitossa. Vain 15 prosenttia vastanneista koki olevansa perillä sote-uudistuksen haasteista naisiin kohdistuvan väkivallan torjumisessa.
Lidmanin mukaan vastauksista paistoi hämmennys ja jopa kauhunsekainen tunnelma. ”Pelätään, että kontrolli palveluiden laadusta ja saatavuudesta tietyissä erityiskysymyksissä heikkenee.”
Suuri kysymys on erilaisten erityisryhmien huomioiminen. Erityisryhmien tunnistamiseen ja auttamiseen tarvitaan osaamista ja työkaluja. Tämä on Lidmanin mukaan kunnissa vielä hyvin puutteellista. Ongelma voi kuulostaa marginaaliselta, muttei ole sitä. Erityisryhmiä on paljon ja monenlaisia.
”Usein ajatellaan, että kaikille sama on tasapuolista. Nopeasti ajateltuna se kuulostaakin järkevältä. Mutta turvapaikanhakijanaisiin, vammaisiin, nuoriin, ikääntyneisiin ja maahanmuuttajanaisiin kohdistuu omanlaisiaan väkivallan riskejä. Heille voi olla vaikeampaa tuoda se esille. Silloin tavalliset palvelut eivät aina tuo riittävää apua”, Lidman sanoo.
On tärkeää ymmärtää, että myös erityisryhmät ovat sisäisesti kirjavia.
On tärkeää ymmärtää, että myös erityisryhmät ovat sisäisesti kirjavia. Esimerkiksi vammaiselle naiselle voi olla ongelmana liikuntarajoitteisuus tai se, että väkivallantekijällä on häneen valtasuhde. Myös maahanmuuttajanaiset tulevat hyvin erilaisista taustoista. Väkivallan taustalla voi olla kulttuurisia syitä, kuten kunniaan liittyvää väkivaltaa – tai sitten jotain aivan muuta. Lidman huomauttaa, että esimerkiksi turvakoteihin liitetään yhä vahva hetero-olettama. Tämä voi vaikuttaa siihen, hakeeko väkivaltaisessa suhteessa elävä nainen turvaa, kun hänen kumppaninsa on nainen.
Termeillä on väliä
Kyselystä kävi ilmi, että suurimmassa osassa kunnista puhutaan yhä lähisuhdeväkivallasta, ei naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Lähisuhdeväkivalta sulkee terminä pois lukuisia uhriryhmiä, vaikka sen käyttöä perustellaan usein juuri tasapuolisuudella.
Lähisuhdeväkivalta sulkee terminä pois lukuisia uhriryhmiä.
”Lähisuhdeväkivalta ei sisällä esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa muiden kuin kumppanin toimesta kokeneita tai naisia, jotka eivät ole parisuhteessa. Myös ikääntyneet naiset jäävät helposti katseiden ulkopuolelle.” Termeistä vääntäminen voi kuulostaa nyhräämiseltä. Mutta tässäkin kyse on ongelman laajuuden ymmärtämisestä, mikä vaikuttaa suoraan siihen, miten rahaa jaetaan.
Haasteista huolimatta väkivaltatyötä tekevät ihmiset ympäri Suomen saavat kiitosta Lidmanilta. ”Jäi tietynlainen luottamus, että kyllä kentällä osataan ja nähdään vaivaa, vaikka ongelmat ovat isoja. Ihmiset ovat ammattilaisia ja heillä on voimaa ja vakaumusta työskennellä. Ja monia pystytään auttamaan”, Lidman summaa.
Teksti Aishi Zidan
Kuvitus Emmi Jormalainen
Tämä artikkeli on alunperin julkaistu Amnesty-lehdessä 1/2017.