Kun olin 16-vuotias minulla oli salainen harrastus. Tai no, ehkä se ei ollut niin salainen kuin ajattelin, sen verran ylpeä siitä olin. Mikä se oli? Kirjoitin vapaa-ajallani pöyristyneitä kirjeitä valtioiden presidenteille, pääministereille ja muille viranomaisille.
Liityin Amnestyn pikavetoomusverkostoon yläkouluni opettajan innoittamana. Verkoston kautta sain pari kertaa kuukaudessa pyynnön toimia vaarassa olevien ihmisten puolesta. Silloin kun koko perheen jakama käytävätietokone oli vapaana ja tulostimessa oli mustetta, kirjoitin vakavia kirjeitä, joissa vaadin eri valtioiden päämiehiä suojelemaan ihmisoikeuspuolustajia, vapauttamaan mielipidevankeja ja tutkimaan ihmisoikeusloukkauksia. Muistan erityisen hyvin, miten hienolta tuntui koulun jälkeen kävellä postiin ja ojentaa virkailijalle kirjattavaksi kirje, joka oli osoitettu Nepalin kuninkaalle.
Kirjoitin vakavia kirjeitä vaatien eri valtioiden päämiehiä suojelemaan ihmisoikeuspuolustajia, vapauttamaan mielipidevankeja ja tutkimaan ihmisoikeusloukkauksia.
Kerran posti kulki myös toiseen suuntaan: kotiini saapui minulle osoitettu kirje Meksikon ihmisoikeuksista vastaavalta valtiosihteeriltä. Ymmärtämättä sanaakaan espanjaa – ja aikana ennen nettikääntäjiä tai älypuhelinsovelluksia – kiikutin kirjeen kiireen vilkkaa koulumme espanjan opettajalle. Opettaja luki vesileimoin ja valtiotunnuksin varustetun kirjeen hieman yllättyneenä ja kertoi sitten, että ihmisoikeuspuolustaja jonka puolesta olin toiminut noin vuotta aikaisemmin oli saanut suojelua!
Kirjeiden kirjoituksella on pitkä perinne Amnestyn työssä. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa Amnestyn perustajat huomasivat minkälainen vaikutus tavallisten ihmisten valtion päättäjille, virkamiehille tai vankiloiden johtajille kirjoittamilla kirjeillä oli vaarassa olevien ihmisten suojelemiseksi. Viestinnän sähköistyessä tämä ei ole muuttunut vaikka vaikuttamiskanavia on tullut rinnalle useita. Sen tietää meistä jokainen, joka on joskus saanut henkilökohtaisen, mahdollisesti käsin kirjoitetun kirjeen: ystävältä saatu syntymäpäiväkortti tuntuu edelleen hienommalta kuin lukuisat onnentoivotukset Facebook-seinällä.
Samalla kun henkilökohtainen kirje vaikuttaa syvästi vastaanottajaansa se myös rohkaisee kirjoittajaansa. YK:n ihmisoikeuskasvatuksen julistuksen (2011) mukaan ihmisoikeuskasvatus onkin kasvatusta ihmisoikeuksista; ihmisoikeuksien kautta; mutta myös ihmisoikeuksiin: opetuksen tavoitteena on voimaannuttaa yksilöitä, jotta he voisivat käyttää ja nauttia omista oikeuksistaan, sekä kunnioittaa ja puolustaa muiden oikeuksia
Samalla kun henkilökohtainen kirje vaikuttaa syvästi vastaanottajaansa se myös rohkaisee kirjoittajaansa.
Teini-ikäisenä moni asia tuntui epävarmalta ja jatkuvien päänsisäisten muutosten keskellä eläminen ei aina antanut tunnetta kontrollista tai siitä, että omat ajatukset olisivat tärkeitä. Myös oman itsensä ulkopuolelle asettuminen oli ajoittain haastavaa. Meksikolaisen valtiosihteerin kapulakielellä kirjoitetulla kirjeellä oli siis suurempi merkitys kuin hän itse ehkä ajatteli. Vastatessaan kirjeeseeni hän osoitti tietämättään järvenpääläiselle teinitytölle, että myös hänen ajatuksillaan ja mielipiteillään on merkitystä.
Amnesty tarjoaa tätä mahdollisuutta suomalaisille kouluille jo kuudetta vuotta peräkkäin koulujen kirjemaratonin kautta. Oppitunnin tai koko koulun yhteisen teemapäivän aikana tutustutaan ihmisoikeuksiin kolmen ihmisoikeusloukkauksia kokeneen henkilön tarinoiden kautta ja kirjoitetaan lopuksi vetoomuskirjeitä kyseisten maiden päättäjille. Oppilailla on myös mahdollisuus kirjoittaa kannustavia tukiviestejä kampanjan henkilöille. Kirjemaraton järjestetään 5.11.–14.12.2018 ja mukaan voi ilmoittautua aina kampanjajakson loppuun asti.
Itse en vieläkään puhu espanjaa, mutta säilytän kirjettä työpöytäni laatikossa ja katselen sitä aina välillä. Näin muutamia vuosia myöhemmin se muistuttaa minua siitä, että pienilläkin teoilla voi olla suuri merkitys, mutta ennen kaikkea se osoittaa vanhemmilleni, että ihmisoikeudet eivät olleet vain ”vaihe”.
Teksti: Emma Åman. Kirjoittaja toimii Amnestyn Suomen osaston ihmisoikeuskasvatuksen asiantuntijana.
Blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.