Kampanja, joka muutti maailmaa – ja Amnestya

Kun Amnestyn Suomen osaston kampanjapäällikkönä vuonna 2003 sain tiedon kansainvälisen liikkeen seuraavasta pääkampanjasta, en täysin ymmärtänyt päätöksen merkitystä. Kampanja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan oli jotakin aivan uutta ja erilaista, eivätkä aiemmat kokemukseni kidutuksenvastaisesta kampanjasta sen paremmin kuin Venäjä-kampanjastakaan valmistaneet minua tulevaan.

Suomessa nimen Joku raja! saanut kampanja sisälsi ensimmäistä kertaa kampanjointia myös kotimaassa tapahtuvia ihmisoikeusloukkauksia vastaan. Niin sanottu oman maan sääntö, jonka mukaan Amnesty oli perinteisesti kampanjoinut vain muissa maissa tapahtuvia loukkauksia vastaan, sai väistyä. Ongelma oli niin laaja ja niin läsnä jokaisessa maailman kolkassa, että ajatus puuttumisesta naapurimaan tilanteeseen ilman, että oman maan tilanne nousisi esille, oli sula mahdottomuus.

Työskentely Suomessa tapahtuvaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan vaati luonnollisesti aiempaa vahvempaa panostusta osaston omaan selvitys- ja tutkimustyöhön. Erityisesti kampanjan alussa yhteistyökumppaneilla, kuten naisjärjestöillä ja suomalaisilla tutkijoilla, oli tässä aivan keskeinen rooli. Yhteistyössä laadittiin Joku raja! -kampanjan vaatimukset Suomen hallitukselle ja ne julkaistiin kampanjan lanseeraustilaisuudessa naistenpäivänä 8.3.2004.

Kampanja, josta kaikilla on mielipide

Ensimmäistä kertaa Amnestyn kampanjoinnin kohteena oli hyvin lähelle tuleva asia. Lähes jokainen suomalainen tunsi jonkun, joka oli kokenut väkivaltaa. Ehkä juuri siksi melkein kaikilla tuntui olevan kampanjasta mielipide ja se herätti ennennäkemätöntä keskustelua.

Kampanjan alkuvaiheessa sain ensimmäistä kertaa koskaan tuntea häivähdyksen siitä, miten haastavaa ihmisoikeuksien puolustaminen voi olla. Tuntui, että jokaiseen kampanjaa koskevaan uutiseen oli ”vastapainoksi” etsittävä joku, joka aktiivisesti vastusti kampanjaamme. Myös Amnestyn sähköpostiin ja puhelinvaihteeseen tulvi palautetta. Kampanjaa kritisoitiin ja viestimme naisiin kohdistuvasta väkivallasta ihmisoikeusloukkauksena kyseenalaistettiin.

Samaan aikaan saimme myös valtavan määrän positiivista palautetta. Vihdoinkin Amnesty oli tarttunut ihmisoikeusloukkaukseen, joka koskettaa sitä toista puolta maailman väestöstä. Ja viimeinkin Amnesty puuttui Suomen ehkä merkittävimpään ihmisoikeusloukkaukseen.

Ensimmäistä kertaa myös kampanjan vaikutukset olivat hyvin lähellä. En koskaan unohda saamaani käsinkirjoitettua kirjettä, jossa eräs suomalaisnainen kertoi Amnestyn kampanjan vaikutuksesta omaan elämäänsä. Väkivaltaisessa suhteessa elänyt nainen oli Amnestyn kampanjasta kuultuaan ymmärtänyt, ettei väkivalta ole hänen syynsä ja hakenut apua.

Kampanja, joka muutti myös Amnestya

Naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen työn kanssa rinnan Amnestyssa käytiin myös ”sisäistä kampanjaa”. Perinteisesti Amnestyn mielipidevankien vapauttamisesta alkunsa saanut työ oli kohdistunut pääsääntöisesti miehiin.

Nyt Amnestyssa ryhdyttiin järjestelmällisesti miettimään sukupuolta. Miten naiset näkyivät Amnestyn työssä ja organisaatioissa? Millaisissa rooleissa naiset Amnestyssa olivat? Miten työskennellä tasapuolisesti kaikkien ihmisten oikeuksien takaamiseksi sukupuolesta riippumatta?

Työ on vielä kesken

Kymmenen vuoden kampanjoinnin aikana on saavutettu paljon. Keskustelukulttuuri on kehittynyt ja naisiin kohdistuva väkivalta ymmärretään nyt laajasti ihmisoikeuskysymyksenä. Monet ovat voimaantuneet toimimaan ja vaatimaan oikeuksiaan. Lukuisia väkivallan uhrien asemaa parantavia lakimuutoksia on tehty ja Suomeen on saatu kansallinen naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen toimintaohjelma – kuten kampanjan alusta saakka olemme vaatineet.

Kymmenen vuoden puurtamisesta huolimatta työ on vielä kesken. Juuri nyt vaadimme Suomen hallitusta hoitamaan asian kuntoon osoittamalla maaliskuun kehysneuvotteluissa riittävästi rahaa erityisesti väkivaltaa kokeneiden naisten matalan kynnyksen tukikeskusten ja naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista työtä koordinoivan toimielimen perustamiseen. Tähän Suomea velvoittaa myös Istanbulin sopimuksena tunnettu Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastainen yleissopimus, jonka Suomi allekirjoitti vuonna 2011.

Lisäksi laajennamme työtämme nuorten ja naisten seksuaalioikeuksien edistämiseen juuri alkaneen kansainvälisen My body, my rights -kampanjan kautta. Julkaisimme myös äskettäin ensimmäistä kertaa raportin transihmisten kokemasta syrjinnästä ja sukupuolen juridiseen vahvistamiseen liittyvistä ihmisoikeusongelmista. Työ naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan ja laajemmin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän vastustamiseksi siis jatkuu.

Niina Laajapuro toimii Amnestyn Suomen osastossa ihmisoikeustyön johtajana.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran 12.3.2014. Amnestyn blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.