Kun saavuin Lesboksen saarelle Kreikkaan, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä että myös perheeni on saapumassa samalle saarelle pienessä kumiveneessä. Se oli täysi sattuma.
Sinä joulukuisena päivänä oli aurinkoista, kirkasta ja kylmää. Minulla oli elämäni kummallisin tunne. Se oli erittäin vaikea hetki, jota en koskaan olisi halunnut kokea.
Kukaan ei halunnut lähteä
Kukaan ei halunnut lähteä Syyriasta. Olemme kotoisin Tartuksesta, joka on kaunis kaupunki Välimeren rannalla. Olin vangittuna neljä vuotta. Minua kidutettiin toimittajan työni ja ihmisoikeusaktivismin vuoksi. Tämän vuoksi muutin Iso-Britanniaan vuonna 1999.
Veljelläni Safilla oli kännykkäliike Tartuksessa. Viime vuonna kauppaa kohti ammuttiin ja tilanne kävi liian vaaralliseksi, jotta hän olisi voinut jäädä. Sukulaispoikani Mazin pakeni armeijan pakkorekrytointia. He molemmat pakenivat Libanoniin ja pääsivät Turkin rajalle muutamassa päivässä.
”Älkää huutako”
Sitten sain viestin, että he olivat maksaneet jollekin salakuljettajalle matkasta Lesbokselle. Tein kaikkeni pitääkseni heidät poissa vaaralliselta venematkalta. Olin jopa valmis lainaamaan rahaa, jotta he pysyisivät Turkissa. He päättivät kuitenkin toisin ja luonnollisesti autoin heitä.
Neuvoin heitä lähtemään päiväsaikaan. Jos merellä sattuu onnettomuus yöaikaan, on hukkumisen todennäköisyys suurempi. Neuvoin myös pukemaan sadetakin ja muovipussit jalkoihin. Kerroin, että useimmat pelastusliivit ovat toimimattomia.
Lisäksi neuvoin olemaan huutamatta, koska huuto pelottaa lapsia.
Vasta pelastamisen jälkeen Ghias sai tietää kolmevuotiaan lapsen olevan hänen sisaruksensa lapsi. © Yksityinen
Jälleennäkeminen seitsemäntoista vuoden jälkeen
Tiesin tarkalleen, mihin he rantautuisivat, koska he olivat jakaneet sijaintinsa WhatsApp -viestipalvelussa. Matka Turkin rannikolta kesti noin tunnin ja 50 minuuttia. Kun odotin heitä, tuntui kuin olisin jossain muualla, kuplassa.
Laskeuduin selälläni alas rinnettä, johon aallot toivat veljeni venettä. Se oli hyvin vaikea paikka laskeutua. Käteni olivat täynnä piikkejä ja verta.
Ainoa ihminen, jonka tunnistin, oli Safi. Tunnistin hänet, vaikka emme olleet nähneet toisiamme kahdeksaantoista vuoteen. Sukulaistyttöni Nina itki. Hän luuli menettäneensä lapsensa, koska venematkan aikana muut ihmiset olivat paniikissa astuneet lapsen mahan päälle. Lääkärit tarkistivat lapsen ja löysivät pulssin.
Nostin merestä monia lapsia, mukaan lukien 3-vuotiaan sukulaistyttöni Sirin. Sain tietää hänen olevan sukulaiseni vasta myöhemmin.
Menimme rekisteröimään perheeni Morian pakolaisleirille. Tilanne oli kuitenkin liian kaoottinen. Ihmiset nukkuivat kylmässä ulkona, joten jouduin vuokraamaan perheelleni toisen paikan. Pakolaiset eivät saaneet yöpyä hotelleissa tai käyttää taksia. Kreikkalainen mies tarjoutui majoittamaan heidät yöksi.
Vein heidät päivälliselle ja palasin yövuoroon. Olin shokissa ja autoin ihmisiä rantaan koko yön.
Perheeni jatkoi matkaansa Saksaan, jossa heillä kaikilla on nyt oleskelulupa. He opiskelevat kieltä ja odottavat päiväkotipaikkaa. Paikalliset ovat erittäin ystävällisiä heille, se on uskomattoman positiivista. Kälyni sanoi tuntevansa itsensä nyt ihmiseksi. Lisäksi hän synnytti terveen poikalapsen.
Ghias (keskellä) ja hänen perheensä jälleen yhdessä 18 vuoden eron ja vaarallisen merimatkan jälkeen. © Yksityinen
Mitä itse tekisit?
Vaikeinta pakolaisuudessa on se, kun ihmiset saavat sinut tuntemaan itsesi kutsumattomaksi. Ikään kuin tulisit ottamaan heidän vaurautensa. Ihmiset eivät tule työn perässä.
Kerran pelastin kuuden päivän ikäisen vauvan, joka tärisi kylmästä. Kysyin hänen erittäin nuorelta äidiltään, miksi hän lähti yksin. ”Koneet pommittivat meitä ja monet kuolivat. Otin lapseni ja nousin veneeseen, koska siten saattaisin selvitä.” Hänen miehensä oli kadonnut kun hän oli kolmannella kuulla raskaana. Myös sukulaiset oli tapettu. Mitä itse tekisit?
Hän on sankarini. Hän on tällä hetkellä Ruotsissa, edelleen vastaanottokeskuksessa, mutta hän ja hänen lapsensa ovat turvassa. Aina kun kysyn miten hän voi, hän vastaa: ”Olen onnellinen. Ei tynnyripommeja.”
Hyvin monet ihmiset ovat sanoneet, etteivät viettäisi päivääkään Euroopassa jos Syyriassa olisi tulitauko. Pakeneminen on ainoa tapa selviytyä.
Päivien ikäisiä vauvoja majoitetaan teltoissa
Tilanne Kreikassa on paljon huonompi nyt kuin silloin, kun perheeni tuli meren yli. Maalisuussa Moria muutettiin suljetuksi säilöönottokeskukseksi EU:n ja Turkin tekemän sopimuksen johdosta. Sopimus uhkaa lähettää ihmiset takaisin Turkkiin.
Ihmisiä on jumissa myös ympäri Manner-Kreikkaa todella kamalissa olosuhteissa ja todella vähällä tuella. Tehdessäni hiljattain vapaaehtoistyötä Ateenassa näin kuinka muutaman päivän ikäisiä lapsia lähetettiin pois sairaaloista, kuumiin telttoihin. Tilanne on aidosti epätoivoinen.
Vapaaehtoiset ja aktivistit tekevät tärkeää työtä kriisin hetkellä. 90 prosenttia meistä vapaaehtoisista maksaa itse omat kulunsa. En ole koskaan ollut peloissani enkä koskaan ole kohdannut aggressiivista pakolaista. He kaikki ymmärtävät että autamme heitä.
Tervetulleeksi toivottaminen on tärkeää
Kun ihmiset toivotetaan tervetulleiksi, se antaa heille toivoa. He tarvitsevat sitä enemmän kuin mitään muuta. Heidän täytyy voida asettua ja tietää, etteivät he ole häiriöksi. Se antaa takaisin heidän ihmisyytensä ja itsekunnioituksensa. Tästä syystä ratkaisut kuten uudelleensijoittaminen ovat tärkeitä.
Meillä ei ole varaa jättää ihmisiä salakuljettajien varaan lastensa kanssa. Venematkat ovat aina riskialttiita. Emme voi myöskään jättää ihmisiä vuosiksi sellaisiin paikkoihin kuten Keniaan tai Pakistaniin.
Mahdollisuus matkustaa laillisesti turvalliseen maahan tarkoittaa kaikille näille ihmisille mahdollisuutta antaa tulevaisuus omille lapsilleen. Kukaan vanhempi ei halua lastensa jäävän välitilaan. Sen sijaan haluamme heidän käyvän koulua, elävän turvassa ja vakiintuneissa olosuhteissa.
Turva ei ole lahja pakolaisille: se on ihmisoikeus. Hallitusten on yhdessä löydettävä ratkaisut.
Ghias Aljundi. Kirjoittaja pakeni Syyriasta Iso-Britanniaan 18 vuotta sitten. Hän on yksi tuhansista vapaaehtoisista, jotka auttavat Kreikkaan saapuvia pakolaisia.
Amnestyn blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.