Syyttömänä vangitut ihmiset kertovat, että heidän suurin pelkonsa vankilassa on, että heidät unohdetaan. Pelko, että lopulta ketään ei kiinnosta mitä heille tapahtuu. Vellova ahdistus, että muu maailma hiljalleen unohtaa heidän olemassaolonsa.
Amnestyn Turkin osaston kunniapuheenjohtaja Taner Kılıç on myös pyöritellyt näitä ajatuksia mielessään. Keskiviikkona hänen vangitsemisestaan tulee täyteen vuosi. 365 päivää on riistetty ihmiseltä, joka ei ole tehnyt mitään väärää.
Koettelemuksen keskellä maailmanlaajuinen tuki antaa kuitenkin voimaa:
“Vaikka vangittuna saattaa toisinaan kokea, että jopa läheisesi olisivat unohtaneet sinut, on minun tilanteeni ollut varsin erilainen. Minut tunnetaan. Tilannettani seurataan maailmanlaajuisesti – kiitos Amnestyn.”, Taner kirjoittaa.
Tanerin sanoissa kaikuu Amnestyn liikkeen alkupiste ja perusta.
Liki 60 vuotta sitten, toukokuun 28. päivä vuonna 1961 brittiläisessä uutislehti Observerissa julkaistiin artikkeli “The forgotten prisoners”.
Koettelemuksen keskellä maailmanlaajuinen tuki antaa voimaa.
Artikkelin oli kirjoittanut Tanerin tavoin juristin koulutuksen saanut Peter Benenson, jolla oli hyvin yksinkertainen idea: jos tarpeeksi moni ihminen pahastuisi muiden kokemasta vääryydestä ja kirjoittaisi kansalaisiaan epäoikeudenmukaisesti ja julmasti kohteleville hallituksille, voisi joukkovoima ja painostus johtaa muutokseen.
Tätä voi pitää Amnestyn alkusoittona. Myöhemmin samana vuonna Benenson perusti Amnesty Internationalin ja alkoi vakiinnuttaa “mielipidevangin” konseptia ihmisistä, joita vangittiin näkemysten tai mielipiteiden takia.
Ikävä kyllä, ystävämme ja kollegamme Taner ei ole ainoa, vaan yksi tuhansista mielipidevangeista Turkissa ajan saatossa. Amnesty ja sen aktivistit ovat kampanjoineet turkkilaisten vääryydellä vangittujen puolesta jo vuosikymmeniä.
Vuonna 1964, entinen presidentti Celâl Bayar kiitti Amnestya hänen vapautumisensa puolesta kampanjoimiseksi.
Vuonna 1971, professori Mümtaz Soysal – tietoisena Amnestyn maailmanlaajuisesta kampanjoinnista – kirjoitti vankeudessa seuraavat rivit:
“Pian yö laskeutuu päällemme ja he sulkevat sellin ovet,
En ole (kuitenkaan) yksinäinen,
Olen koko ihmiskunnan kanssa ja ihmiskunta on kanssani”
Me jatkamme Turkista puhumista ja niiden rohkeiden ihmisten tukemista, jotka eivät suostu hiljenemään vääryyden edessä.
Epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen heinäkuussa 2016, Turkin viranomaiset ovat käyttäneet jatkuvaa poikkeustilaa välineenä kansalaisyhteiskunnan tukahduttamiseen. Ihmisoikeuspuolustajat, toimittajat, ammattiliittojen jäsenet, juristit ja lukuisat kansalaisyhteiskunnan toimijat elävät jatkuvassa pelon ilmapiirissä; matkalaukut pakattuna ja peläten, että heitä tullaan etsimään kodeistaan twiitin, lehtijutun tai työnsä takia. Jokaiselle heistä yksikin päivä vankeudessa on yksi päivä liikaa.
Me emme koskaan tule luovuttamaan taistelua heidän puolestaan. Me jatkamme Turkista puhumista ja niiden rohkeiden ihmisten tukemista, jotka eivät suostu hiljenemään vääryyden edessä ja jotka puolustavat ihmisten oikeuksia.
Me laskemme päiviä siihen, että Taner saa kävellä vapaana miehenä vankilan ovista. Päiviä siihen, että hän pääsee taas vaimonsa ja tytärtensä luo.
Ennen kuin niin tapahtuu, sinä voit ojentaa kätesi kaltoinkohdeltujen puolesta. Jaa tietoa, allekirjoita vetoomus, älä suostu taipumaan vääryyden edessä. Kuten Taner sanoo, “tukenne antaa minulle voimaa.”
Varmistetaan yhdessä, ettei Tanerista tai muista Turkin mielipidevangeista tule unohdettuja vankeja.
Teksti: Fotis Filippou. Kirjoittaja toimii Amnesty Internationalin Euroopan alueen kampanjapäällikkönä.
Blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.