Someaktivismi: hyväosaisten kumbaijaata vai portti oikeuden­mukaisempaan maailmaan?

Aktivismi levisi sosiaaliseen mediaan. Nyt kohistaan siitä, onko someaktivismi pelkkää identiteettiprojektia vai tehokas yhteiskunnallisen vaikuttamisen tapa.

Fatima Verwijnenistä ei olisi tullut aktivistia ilman internetiä. Vuonna 2006 kuudesluokkalainen Verwijnen ilmiantoi Irc-gallerian ylläpidolle äärioikeistolaisia yhteisöryhmiä, kuten Skindheads of Finland, White Pride ja Suosi suomalaista, potki pakolaista. Se oli Verwijnenin ensimmäinen aktivistinen teko.

Fatima Verwijnen

Sen laajemmin aktivismi ei kuitenkaan kiinnostanut nuorta Verwijneniä – se oli valkoista ja tuntui siksi kuuluvan valkoisille. Keskustelu etnisistä vähemmistöistä typistyi siihen, saako hänen näköisensä ihminen edes olla olemassa. Jo peruskoulussa oli selvää, ketkä ovat lupaavia poliitikon alkuja tai yhteisöllisen toiminnan organisoijia –Verwijnen ei ollut. Huono-osaisuus rajoitti omia mahdollisuuksia ja yhteiskunta näyttäytyi epäreiluna.

Oma tapa vaikuttaa ja verkostoitua löytyi hiljalleen internetin yhteisöpalvelujen ja sosiaalisen median kautta. Siellä Verwijnen keskusteli kodittomuudesta, köyhyydestä, seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja rasismista.

”Somessa minulla oli lupa osallistua, tehdä jotain.”

***

Nykyään Verwijnen työskentelee diversiteettikonsulttina, eli kouluttaa yrityksiä tasa-arvo- ja vähemmistöasioissa. Vapaa-ajalla yhteiskunnallinen vaikuttaminen jatkuu somessa. Instagramissa Verwijnenillä on yli 20 000 seuraajaa. Hän ei kuitenkaan edelleenkään kutsu itseään aktivistiksi, vaikka häntä siitä asemasta tähän juttuun haastatellaan.

”Vältän jakamasta ihmisiä aktiivisiin ja passiivisiin puheessani. Siitä muodostuu mielikuva, että on ihmisiä, jotka osallistuvat yhteiskuntaan ja sitten toisia, joiden ei tarvitse”, Verwijnen sanoo.

Moni muu on siirtynyt Verwijnenin tapaan vaikuttamaan someen. Se johtuu osin siitä, että viime vuosikymmeninä puoluepolitiikka ja järjestötoiminta eivät ole enää houkutelleet ihmisiä kuten ennen. Some on joustavampi, yksilöllisempi, ja ainakin joiltain osin vähemmän hierarkkinen paikka ottaa kantaa ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Somen demokratisoiva voima piilee saatavuudessa. Tietoa voi periaatteessa jakaa kuka tahansa kenelle tahansa ilman portinvartijoiden esivalintaa. Olipa kyse sitten poliisiväkivallan filmaamisesta, mielenosoituksen järjestämisestä tai kansainvälisen liikkeen muodostamisesta, viime vuosien suuret protestit ovat alkaneet somesta: Arabikevät, Occupy Wallstreet, Gezi-puisto, MeToo.

Some antoi äänen niille, joita emme aiemmin kuulleet, esimerkiksi Verwijnenille. Tässä tehtävässä perinteinen media oli täysin epäonnistunut. Marginaalissa olevat ryhmät saivat somen kautta viimeinkin näkyvyyttä. Liikuntarajoitteiselle some saattoi mahdollistaa ihan uudenlaisen tavan osallistua protestointiin.

Somea ei suunniteltu poliittisen vaikuttamisen alustaksi, mutta sellainen siitä tuli: ruohonjuuritason voimannäyte, joka muokkaa yhteiskuntaa alhaalta ylöspäin.

Tai siltä ainakin aluksi näytti.

***

Kesällä 2020 Yhdysvaltojen Black Lives Matter -liike kasvoi kansainväliseksi ja suomalaisista tuli someaktivisteja parissa päivässä. Koronapandemia oli sulkenut ihmiset koteihinsa älylaitteidensa äärelle vain pari kuukautta ennen kuin poliisi Derek Chauvin tappoi George Floydin tukehduttamalla tämän polvensa alle. Suomalaiset liittyivät poliisiväkivaltaa ja mustien sortoa vastustavaan kampanjointiin. Puhelimien ruudut täyttyivät ilmaan nostettujen nyrkkien kuvista ja ketjutetuista julkaisuista, joihin ihmiset merkitsivät toisiaan varmistaakseen, että muutkin osallistuvat rasismin kitkemiseen.

Vain pari kuukautta aiemmin maaliskuussa, rasismin vastaisella viikolla, Verwijnen oli jakanut Instagram-tilillään tietoa rakenteellisesta rasismista. Se ei herättänyt juurikaan keskustelua. Miksi aihe ei kiinnostanut Suomessa aikaisemmin?

”Nämä asiat nousevat pintaan silloin, kun ne ovat trendikkäitä ja kohentavat yksilön identiteettiä. Sitten into taas hiipuu”, Verwijnen sanoo.

Koronan aikaan kaipasimme osallistumisen tunnetta ja merkityksellistä tekemistä. Kokeilimme aktivismia. Verwijnenin mukaan se on pääasiassa hyvä juttu.

”Kuitenkin näen työssäni, että ihmisillä on nyt tarve käydä nopea kurssi yhdenvertaisuudesta ja saada sitten aktivisti-pinssi rintaansa. Että näiden kaikkien muiden tittelieni lisäksi olen myös aktivisti.”

Määritelmä laventuu, kun yhä useampi käyttää sitä: aktivismi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Verwijnen toivoo, ettei vaikuttaminen typisty juhlaviksi arvonimiksi, joilla kerrotaan enemmän omasta itsestä, kuin ajettavasta asiasta.

”Aktivismi on hyväosaisille osin sellaista kumbaijaata, että rakastetaan kaikki toisiamme, eikä sitä, miksi suomalaiset yritykset syrjivät työmarkkinoilla etnisiä vähemmistöjä.”

***

Somen kautta yhteiskunnallinen vaikuttaminen on valtavirtaistunut. Aktivismiin ei ole koskaan kuulunut vaatimus tietynlaisesta ennakko-osaamisesta tai asiantuntijuudesta. Se perustuu nimenomaan massoille: joukkovoimalle ja kollektiivisuudelle. Ja somessa sitä syntyy. Siitä kertoo vaikkapa Oikeus olla -kansalaisaloite, joka tähtää oikeudenmukaisempaan translakiin ja joka keräsi vain parissa päivässä yli 50 000 allekirjoitusta. Näkyvyyttä aloitteelle toi some.

Kansalaisjärjestöjen näkökulmasta valtavirtaistuminen on hyvä asia. Vuosittaisen kampanjoinnin tavoite kun on, että mahdollisimman moni lähtisi jollain tasolla toimintaan mukaan. Esimerkiksi Amnestyssa toivotaan, että jokainen puolustaisi ihmisoikeuksia omalla tahollaan, vaikkapa puuttumalla lähipiirissään syrjivään käytökseen. Siihen voi kannustaa jo pelkästään ne somessa kiertäneet #BLM-kuvat.

Mutta se, kuinka pitkäjänteistä yhteinen toiminta on, onkin sitten eri asia. Somessa on hetkellistä voimaa, mutta asioiden elinkaari on lyhyt.

Kun Instagramissa keväällä jaettiin poikien ympärileikkaukset kieltävää kansalaisaloitetta, ei alusta taipunut kriittiseen ja moniääniseen keskusteluun siitä, mitä asian kieltäminen tarkoittaisi vaikkapa niille uskontovähemmistöille, joita aloite itse asiassa koskee. Perussuomalaisiin nuoriin kuuluvat aloitteen tekijät käyttivät termiä silpominen verraten poikien ympärileikkausta tyttöjen sukuelinten silvontaan. Asiaa koskevien oma ääni jäi kuulumattomiin. Some kohisi hetken siitä, kuinka väkivalta poikia kohtaan on lopetettava. Se on vahva viesti uskontovähemmistöistä aikana, jona islamofobia repii Eurooppaa kahtia.

Somessa tuleekin kiire pelastaa vähän kaikki, ja kiireessä harkinta joskus pettää. Siinä missä aktivistien, marginaaliin painettujen ryhmien ja järjestöjen työ somen ulkopuolella perustuu hitaalle keskustelulle ja vuosikausien koulutustyölle, oikeanlaisen sanaston, keinojen ja lakipykälien tuntemiselle ja arvioinnille, somessa keskustelu on tunteisiin vetoavaa ja äärimmäisen nopeaa.

Verwijnen on tehnyt omassa somessaan selkeän linjavedon:

”Punainen lanka sisällöissäni on rasismi ja äärioikeisto, ne ovat pääteemat, joista olen aina puhunut. Kaikkeen ei ehdi ottaa kantaa, ja jos yrittää, somesta tulee informaatiotulvaa. Silloin mistään ei saa kunnolla kiinni, vaan joka päivä jaetaan uusi kriisi, johon vaaditaan reagoimaan. Se on todella kuormittavaa.”

Toinen linjaus liittyy tiedon varmistamiseen.

”Puhun asioista, joista tiedän, ja yritän olla lähdekriittinen. Olen keskustellut esimerkiksi populismitutkijan kanssa ja verkostoitunut useisiin eri alojen asiantuntijoihin, mikä on aivan mahtavaa”, Verwijnen sanoo. ”Aikanaan oma huono-osaisuus loi mielikuvan siitä, etten koskaan voisi olla akateeminen. Nyt ajattelen toisin.”

Vaikka somea syytetään sosiaalisten kuplien muodostamisesta, Verwijnenin tilanteessa some auttoi puhkomaan sellaisen. Aina tutkittua tietoa eivät onnistu välittämään edes alan ammattilaiset, tiedeviestijät ja journalistit, vaan se jää korkeakoulutettujen kulutettavaksi. Kun johtavat poliitikot lisäksi puhuvat kaiken maailman dosenteista ja kasvattavat tuloeroja, syntyy vastakkainasettelua. Silloin ei ole ihme, etteivät kaikki pidä tutkittua tietoa edes tavoittelemisen arvoisena. Ihmiset ajautuvat omiin kupliinsa somen ulkopuolellakin.

Kuvituskuva, jossa käsi sulkee läppärin kannen, jonka alle jää kaksi mielenosoittajaa

Aktivistit hyödyntävät mediaa hyvin ammattimaisesti. Samalla perinteisestä mediasta leikataan varoja ja tutkivaa journalismia tehdään yhä vähemmän, minkä johdosta vahtikoiran rooli jää yhä useammin aktivisteille. He paljastavat valtaapitävien salaisuuksia ja väärinkäytöksiä.

Mutta kun aktivisti toimii yksin ja paljastaa arkaluonteista tietoa, kuten valtion virkamiesten sähköposteja tai videomateriaalia ankarista työoloista, ei hänen oikeudellisena turvanaan ole toimitusta tai ammattikuntaa suojelevaa lainsäädäntöä, kuten journalisteilla. Jos kriittisen tiedonvälittäjän rooli jää yksin kansalaisille, kärsiä saattaa sekä tiedon luotettavuus että aktivisti itse, jos hän joutuu vaikeuksiin.

Helsingin yliopiston viestinnän tutkijatohtori Anu Harju pitääkin aktivistien turvallisuutta someaktivismin keskeisenä kysymyksenä. Digitaaliset alustat mahdollistavat aktivistien tarkkailun, joissain maissa jopa paikantamisen ja jäljittämisen.
”Jokaisesta viestistä jää digitaalinen jälki, ja käyttäjistä kerätään enemmän dataa ja tietoa kuin moni edes tietää”, Harju sanoo.

Ja jos aktivismi nojaa täysin digitaaliseen alustaan, sen hyödyt voi nopeasti myös menettää. Diktatuurivaltio voi sulkea netin, hidastaa tai blokata yhteyksiä.

Anarkistisesta internetistä onkin muodostunut vuosien varrella parille suuryritykselle keskittynyt valvonnan väline, jossa ansaintalogiikka sanelee ehdot sille, mitä tietoa myydään ja kenelle. Valtakeskittymien purkamiseen ja sorron kitkemiseen tähtäävä vaikuttaminen tapahtuu kapitalismin ytimessä: parin valtavan yrityksen, Googlen ja Facebookin, omistamilla läpeensä kaupallisilla alustoilla.

”Mutta mikä se vaihtoehto sitten on”, Harju kysyy.

Kun on akuutti kriisi päällä, monessa maassa sitä ei ole.

Tuore esimerkki valtasuhteiden vinoutumisesta somessa löytyy kuitenkin aivan viime viikoilta. Tutkija ja aktivisti Omar Zahzah kirjoittaa Al Jazeerassa 13. toukokuuta, että Facebook on sensuroinut palestiinalaisten jakamaa sisältöä ahdingostaan Israelin miehittämillä alueilla, ja että painetta julkaisujen poistamiseksi on luonut Israelin entinen oikeusministeriön johtaja Emi Palmor, joka istuu Facebookin valvontalautakunnassa.

***

Vaikka suuryritykset ja valtiot ovat oppineet hallitsemaan internetiä, käyttäjät keksivät jatkuvasti uusia tapoja hämätä algoritmejä ja venyttää alustan käyttötapaa omiin tarpeisiinsa. Nuoret tiktokaajat kiertävät kiinalaisen yhteisöpalvelun sääntöjä ja sensuuria jatkuvasti kuvaamalla näennäisesti kevyitä tanssivideoita, joiden sanoma on poliittinen. Tammikuussa Redditin WallStreetBets-sivuston käyttäjät näpäyttivät pankkiireja ja koko kapitalistista sijoitusjärjestelmää nostamalla Gamestop-peliyhtiön osakkeiden arvon hetkeksi pilviin. Kesällä 2020 korealaisen pop-yhtyeen BTS:n fanit kaappasivat äärioikeistolaisten #WhiteLivesMatter -hashtagin, julkaisivat tunnisteella omaa sisältöään ja saivat näin hukutettua rasistiset viestit somesta.

Mitään suurta mullistusta tuskin kuitenkaan tapahtui. TikTok-algoritmit sensuroivat edelleen aktivistien sisältöjä. Sijoitushuijaus ei päättynyt tavisten rikastumiseen tai varallisuuden uudelleenjakoon. Äärioikeisto keksi jo uuden tunnisteen toiminnalleen. Samalla tavalla antirasismitrendi ei ole vielä johtanut Suomessa ulkomaalaistaustaisten ruokalähettien työolojen kohenemiseen. Vaikka seksuaalivähemmistöt voivat mennä naimisiin, sukupuolivähemmistöjen kansalaisoikeudet laahaavat pahasti perässä.

Jääkö someaktivismi pintatasolle, vai onko sillä potentiaalia muuttaa maailmaa?

”Someaktivismia pitää aina tarkastella suhteessa vallitseviin oloihin. Yhden julkaisun merkitys on hyvin erilainen, jos sen julkaisee hyvinvoiva, valtaväestöön kuuluva länsimainen vaikuttaja turvallisessa ympäristössä, kuin jos asialla on vaikkapa seksuaalivähemmistön edustaja diktatuurin ja sensuurin alaisessa valtiossa”, viestinnän tutkijatohtori Anu Harju sanoo. ”Se mikä meille voi näyttäytyä pinnalliselta tai epäolennaiselta, voi muualla olla suurikin sananvapauden voitto, jolla saattaa olla joukkoja mobilisoivia vaikutuksia.”

Harjun mukaan yhteiskunnallisia vaikuttamistapoja on monia, ja samalla kun keinot laajenevat, laajenevat myös tavoitteet.

”Siksi emme voi katsoa kansalaistoimintaa alaspäin ikään kuin mitättömänä somekampanjana, joka ei johtanut edes kaduilla marssimiseen. Meidän tulisi nähdä, mitä muuta saatiin aikaan.”

Ajan myötä asiat kumuloituvat. Lopulta someaktivismi voi johtaa marssiin tai lain muutokseen, ehkä jossain toisaalla, vähän myöhemmin.

***

Tarvitaankin kaikenlaista aktivismia: näkyvyyttä, esikuvia, mutta myös pitkäjänteistä järjestötyötä ja radikaalia toimintaa. Joskus on kapinoitava heti, joskus taas paras taktinen veto on odottaa oikeaa hetkeä. Voi olla hyväkin, etteivät kaikki asiat heti nouse somevirtaan. Jos asioista keskustellaan ilman tarvittavaa tietoa, voi näkyvyys olla ongelmallista: vääntöä, jossa kukaan ei osaa sanoa, miten seuraavaksi kannattaisi toimia.

Some ei siis ole muuttanut aktivismia lopulta kovinkaan paljon, vaan tuonut perinteisen aktivismin rinnalle tehokkaita tapoja levittää viestiä ja saada näkyvyyttä.

Yhteiset säännöt ovat kuitenkin vielä sopimatta. Cancel-kulttuuriksi nimetty henkilöiden ja teosten kieltäminen on horjuttanut uskoa demokraattisesta somesta edelleen.

”Vaikka eivät digitaaliset alustat olleet täysin demokraattisia internetin alkuaikoinakaan”, Harju muistuttaa. Kaikilla ei ole pääsyä niille, vaikka käyttäjiä onkin nyt enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. ”Tuona aikana some on kuitenkin muuttunut vihamielisemmäksi.”

Kuvituskuva, jossa mielenosoittaja jäämässä tabletin varjoon tai alle

Fatima Verwijnenin tapa keskustella internetissä oli aikanaan hyvin erilainen kuin nyt. Jos joku käytti n-sanaa, Verwijnen teki asiasta julkisen ja nosti henkilön tikunnokkaan. Nykyään hän ei tee niin, ellei kyseessä ole merkittävää valtaa käyttävä poliitikko.

”Mitä hyötyä siitä on, että ihminen lynkataan? Tuleeko hän enää koskaan reflektoimaan omaa toimintaansa, jos hänet heitetään virheestä bussin alle?”

Verwijnenin mukaan somessa emme todella näe toisiamme, vaan palasia ihmisistä – karikatyyreja, joihin heijastamme omia pelkojamme ja ärsytyksen tunteitamme. Silloin herää halu rangaista.

Verwijnen on tehnyt töitä keskustelukulttuurin muokkaamisen eteen. Nyt moni hyvin eri tavalla ajatteleva seuraa häntä. Osan kapea käsitys vähemmistöistä on muuttunut.

”Minua saatetaan tulla näpäyttämään Instagramissa, että tiesitkö tästä ulkomaalaistaustaisen tekemästä rikoksesta. Kerron, että en nosta myöskään valkoisia rikollisia esiin ja että ajattelen rikollisuuden kertovan enemmän huono-osaisuudesta kuin pahuudesta. Siitä syntyy usein hyvä keskustelu.”

Some on edelleen suhteellisen uusi alusta, jonka käyttöä opettelemme jatkuvasti uusiksi. Instagramissa kiertävissä infoplansseissa muistutetaan nykyään, ettei kaikkea tarvitse heti osata ja tietää, eikä ketään tulisi savustaa alustoilta ulos.

Virheestä ei rangaistukseksi tuhota ketään. Kaikilla on ihmisoikeudet.

”Nykyään ajattelen antikapitalistisesti: kukaan ei ole poisheitettävissä. Sen ymmärtäminen muutti tapaani olla aktivisti.”


Teksti: Adile Sevimli
Fatima Verwijnenin kuva: Samuli Karala
Kuvituskuvat: Howie Shia

Aiheet