Mielenosoittaminen on perusoikeus, joka turvataan Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Monet rodullistetut ja maahanmuuttaneet ihmiset kohtaavat kuitenkin syrjintää ja häirintää tuodessaan äänensä kuuluviin. Kun vain osa kansasta uskaltaa lähteä kadulle ilmaisemaan tyytymättömyyttään, demokratia ei toteudu.
Suurin osa Suomessa järjestettävistä mielenosoituksista on rauhanomaisia ja poliisi turvaa niitä asianmukaisesti. Marginalisoidut ihmiset kohtaavat kuitenkin erilaisia riskejä, jotka estävät heidän osallistumisensa mielenosoituksiin.
Tämä kävi ilmi, kun Amnestyn Suomen osasto selvitti esteitä mielenosoittamiselle haastattelemalla eri taustaisia ja eri puolilla Suomea asuvia ihmisiä heidän aktivismikokemuksistaan: miksi he osallistuvat tai eivät osallistu mielenosoituksiin, millaisia esteitä he ovat kohdanneet ja miten esteitä pitäisi purkaa. Osallistujia ei pidetty pelkkinä tiedonlähteinä, vaan oman kokemuksensa asiantuntijoina.
Häirintää, maalittamista ja tappouhkauksia
Haastateltavat nostivat rasismin suurimmaksi esteeksi aktivismille ja mielenosoituksiin osallistumiselle. Rasismi vaikutti heidän turvallisuudentunteeseensa ja luottamukseen viranomaisia kohtaan, ja yhdistyi kokemuksiin silmätikuksi joutumisesta. Monet kertoivat tuntevansa itsensä ei-toivotuiksi tai turvattomiksi mielenosoituksissa.
Varsinkin BIPOC-henkilöille (eng. Black, Indigenous, and People of Colour, eli mustat, alkuperäiskansojen jäsenet ja muut rodullistetut ihmiset) rasismi oli keskeinen osa mielenosoituskokemusta. Tämä koski sekä hiljattain Suomeen muuttaneita että täällä syntyneitä tai kasvaneita. Sen sijaan valkoiset tai valkoisiksi oletetut haastateltavat eivät yleensä hahmottaneet rasismia mielenosoittamisen esteeksi, mikä korostaa eritaustaisten ihmisten kokemusten eroja.
Haastateltavat kertoivat kokeneensa/kokevansa rasismia sekä kasvokkaisissa kohtaamisissa että verkossa ja mediassa. Useat haastateltavat – erityisesti he, joiden ulkonäkö poikkeaa valkoisesta väestöstä – kertoivat joutuneensa vihapuheen, häirinnän, maalittamisen ja jopa tappouhkausten kohteeksi. Päämääränä oli usein vaientaminen.
”Teen paljon aktivismia somessa, ja saan valtavasti vihakommentteja ja jopa uhkauksia. Mutta jonkun on siirrettävä yhteiskunnallisen keskustelun rajoja, ja koen, että se on minun roolini. En tunne oloani turvalliseksi, mutta minun on silti tehtävä se,” yksi haastateltavista sanoi.
Huonot kokemukset viranomaisista herättävät epäluottamusta
Toinen keskeinen ja toistuvasti esiin noussut este yhteiskunnalliselle osallistumiselle oli se, että haastateltavia oli kohdeltu epätasa-arvoisesti viranomaisten toimesta. Kohtaamiset poliisin kanssa olivat monille lannistavia: haastateltavat olivat kokeneet etnistä profilointia, liiallista voimankäyttöä ja pelottelua. Useat kokivat, että poliisi suhtautuu eri tavoin mielenosoituksiin riippuen siitä, ovatko järjestäjät rodullistettuja tai maahanmuuttaneita vai valkoisia suomalaisia.
”Ensimmäinen järjestämämme mielenosoitus oli Palestiinan puolesta. Poliisi pidätti heti viisi järjestäjää ja työnsi loput osallistujat pois. Seuraavana päivänä meillä oli mielenosoitus yhdessä suomalaisten järjestäjien kanssa. Me maahanmuuttaneet seisoimme kauempana. Näimme, että ryhmä, jossa ei ollut maahanmuuttaneita, sai osoittaa mieltään ainakin kahden tunnin ajan.”
Tällaiset kokemukset syventävät ihmisten epäluottamusta viranomaisia kohtaan ja vahvistavat tunnetta siitä, ettei mielenosoitusoikeutta sovelleta tasapuolisesti.
”Minulla on parta, jonka vuoksi minut mielletään muslimiksi. Minut on otettu silmätikuksi satoja kertoja. Siksi en enää mene mielenosoituksissa eturiviin. Teen paljon aktivismia, mutta nykyään pysyttelen kameran takana, koska aina kun järjestän jotain, minua kuvataan.”
Eräs musta musliminainen kuvaili, kuinka kuinka hänen on julkisissa tilaisuuksissa jatkuvasti oltava tietoinen omasta ulkonäöstään ja pukeutumisestaan:
”Minun on koko ajan oltava tietoinen siitä, että olen rodullistettu, ja otettava huomioon, että kohteluuni voi vaikuttaa se, että käytän hijab-huivia.”
Maahanmuuttaneelle mielenosoitus voi olla riski
Ihmisen maahanmuuttostatus voi muodostua merkittäväksi esteeksi mielenosoituksiin osallistumiselle. Monet kertoivat pelkäävänsä, että aktivismi vaarantaa heidän mahdollisuutensa jäädä Suomeen. Jopa lyhyet kohtaamiset viranomaisten kanssa – kuten lyhytaikainen kiinniotto tai sakko – nähtiin riskeinä oleskeluluvan tai kansalaisuushakemuksen kannalta.
Useat kokivat, että erottuminen valtaväestöstä teki heistä viranomaisille näkyvämpiä ja alttiimpia tarkkailulle tai rangaistuksille. Yksi haastateltava kertoi, kuinka pidätys mielenosoituksessa sai hänet tuntemaan olonsa uhatuksi ja epäröimään osallistumista jatkossa:
”Viesti on, että jos et halua ongelmia, sinun kannattaa olla osallistumatta mielenosoituksiin Suomessa. Se vaikuttaa minuun; olen epäröinyt. Ei tunnu turvalliselta, kun ei voi luottaa paikalliseen poliisiin.”
Nykyinen yhteiskunnallinen ilmapiiri on lisännyt ihmisten pelkoja. Eräs haastateltava huomautti, että lakimuutokset, jotka vaikeuttavat oleskeluluvan ja kansalaisuuden saamista, viestivät, ettei maahanmuuttaneilla ole yhtäläistä oikeutta protestoida.
”En usko, että maahanmuuttaneilla ihmisillä Suomessa on sama mahdollisuus osallistua mielenosoituksiin – varsinkaan nyt, kun Orpon hallitus tekee oleskeluluvan uusimisesta ja kansalaisuuden saamisesta vaikeampaa.”
Ulossulkeminen heikentää demokratiaa
Haastateltavien kertomukset osoittavat, kuinka yhteiskunnallisen osallistumisen esteet limittyivät ja vahvistivat toisiaan. Edellä mainittujen haasteiden lisäksi osallistumista hankaloittivat myös esimerkiksi traumat, pakolaisvakoilu, kielimuuri, omasta yhteisöstä kumpuavat paineet ja stigmat, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaan syrjintään liittyvät riskit, esteellinen ympäristö sekä ulossulkeva aktivismikulttuuri.
Jos näitä esteitä ei pureta, seuraukset ovat vakavia. Marginalisoitujen ryhmien äänet hiljennetään, ja heitä koskettavat kysymykset – kuten yhdenvertaisuus ja maahanmuuttaneiden oikeudet – jäävät käsittelemättä.
Noin 10,8 prosenttia Suomen väestöstä puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia. Silti tämä monimuotoisuus näkyy harvoin mielenosoituksissa tai päätöksenteossa. Kun vain etuoikeutetut kokevat voivansa protestoida turvallisesti, päättäjät kuulevat vain rajatun osan väestön mielipiteistä. Tämä heikentää demokratiaa ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Kun mielenosoittamisen esteet puretaan, pelko voi muuttua solidaarisuudeksi ja yksinäisyys yhteenkuuluvuuden tunteeksi. Näin rakennamme yhteiskuntaa, jossa protestointi ei ole harvojen etuoikeus, vaan luonnollinen osa yhteistä demokratiaa, jossa kadulla kuuluvat äänet heijastavat yhteiskunnan todellista monimuotoisuutta.