“Luuletko, että Kiinan hallitus vapauttaa hänet nyt?” Oslon joulukuun jäätävässä kylmyydessä sama kysymys esitettiin yhä uudelleen ja uudelleen.
Olin juuri osallistunut juhlatilaisuuteen, jossa Nobelin rauhanpalkinto luovutettiin symbolisesti Liu Xiaobolle, vangitulle ihmisoikeuspuolustajalle, kirjallisuuskriitikolle ja piikille Kiinan hallituksen lihassa.
“Sananvapaus on ihmisoikeuksien perusta, ihmisyyden lähde ja totuuden äiti.”
Kiinan hallituksen raivoisasti “farssiksi” tuomitsemassa liikuttavassa seremoniassa juhlistettiin yksinkertaista totuutta: sanat eivät ole rikoksia. Kuten Liu Xiaobo itse sanoi oikeudelle edellisenä vuotena “sananvapaus on ihmisoikeuksien perusta, ihmisyyden lähde ja totuuden äiti”. Oikeus tuomitsi hänet 11 vuodeksi vankeuteen.
Tunsin rohkaistuvani maailman osoittaessa kunnioitusta Liu Xiaobon rohkeudelle, mutta samalla tiesin, että todellinen taistelu oli vasta alkamassa.
Painostaisiko kansainvälinen yhteisö riittävästi Kiinan viranomaisia, jotta nämä taipuisivat vapauttamaan hänet? Tai edes riittävästi, jotta hänet siirrettäisiin pois ankeasta vankilasta Koillis-Kiinasta jonkinlaiseen kotiarestiin? Kotiarestissa hän voisi olla vaimonsa Liu Xian kanssa ja valitsemansa lääkärin hoidettavana.
Inspiraatio miljoonille
Läpi elämänsä Liu Xiaobo osoitti järkkymätöntä määrätietoisuutta ja puhui totuutta vallalle tietoisena siitä, minkä henkilökohtaisen hinnan hän saattaisi joutua maksamaan. Hän on inspiraatio miljoonille ihmisille ympäri maailmaa, jotka taistelevat ihmisoikeuksien puolesta, jotta muut voivat nauttia perustavanlaatuisesta vapaudesta: oikeudesta puhua, väitellä, kritisoida, nousta epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja pitää valtaapitäviä vastuussa teoistaan.
Vuosi 1989 oli käännekohta Liu Xiaobon poliittiselle aktivismille. Hän oli palannut Yhdysvalloista Pekingiin ottaakseen merkittävän roolin Kiinan demokratialiikkeessä. Hänet vangittiin pian kahdeksi vuodeksi. Kuten hän itse sanoi myöhemmin: “Vain koska julkaisin erilaisia poliittisia näkemyksiä ja otin osaa rauhanomaiseen demokratialiikkeeseen, menetin opettajana lehterini, kirjoittajana oikeuteni julkaista ja julkisena intellektuellina menetin oikeuteni puhua julkisesti”. Hänet vangittiin jälleen – tällä kertaa uudelleenkoulutusleirille vuosiksi 1996–1999. Tämän jälkeen hän oli jatkuvassa poliisien valvonnassa kotonaan Pekingissä.
Liu Xiaobo kieltäytyi jokaisesta kutsusta tulla ulkomaille siinä pelossa, että hänen ei enää annettaisi palata.
Horjumatta hän jatkoi kirjoittamistaan ja hänen usein purevat ja provokatiiviset artikkelit ja esseet olivat hyvin kriittisiä Kiinan poliittista järjestelmää ja ihmisoikeuksien tilaa kohtaan. Hän kieltäytyi jokaisesta kutsusta tulla ulkomaille siinä pelossa, että hänen ei enää annettaisi palata.
Vuoden 2008 lopussa ystävät lähestyivät Liu Xiaoboa ja pyysivät häntä osallistumaan “Peruskirja 08” -manifestoon, joka vaatii poliittisia uudistuksia Kiinassa. Allekirjoittajien joukossa oli muun muassa merkittäviä intellektuelleja ja eläköityneitä viranomaisia, mikä hermostutti hallitusta. Järjestettyään onnistuneesti olympialaiset aiemmin sinä vuotena – jotka saadakseen viranomaiset lupasivat edistävänsä ihmisoikeuksia – hallitus päätti, että se voisi tehdä Liusta varoittavan esimerkin herättämättä liikaa kansainvälistä kritiikkiä.
Hänet pidätettiin viimeistä kertaa joulukuussa 2008. Hänet tuomittiin seuraavana vuonna “valtion kaatamiseen yllyttämisestä” 11 vuodeksi vankeuteen, mikä oli siihen mennessä pisin langetettu tuomio kyseisestä syytteestä.
Traaginen kohtalo
Me tiedämme nyt vastauksen kysymykseen, saisiko Nobelin rauhanpalkinto Kiinan hallitusta korjaamaan tämän epäoikeudenmukaisuuden. Sen sijaan että Kiinan viranomaiset olisivat tarttuneet tilaisuuteen osoittaa kunnioittavansa laillisuusperiaatetta, he häpäistyinä ja noloina pyrkivät pimittämään kaiken tiedon Liu Xiaobon tilanteesta.
He asettivat hänen vaimonsa, runoilijan ja aktivistin Liu Xian kotiarestiin, kielsivät Liu Xiaobon asianajajia ryhtymästä toimiin hänen vapauttamisekseen, kieltäytyivät kaikista ulkomaisten diplomaattien ja tarkkailijoiden pyynnöistä saada tavata häntä ja poistivat kaikki viittaukset häneen tarkoin sensuroidusta verkosta, johon Kiinan kansalaisilla on pääsy.
Kiinan viranomaiset nopeuttivat hänen kuolemaansa kieltämällä häneltä pääsyn ulkomaille sairaalahoitoon.
Mutta vasta kun hänet siirrettiin sairaalaan pitkälle edenneen maksasyövän vuoksi, näyttivät Kiinan viranomaiset, kuinka julmia ja kostonhimoisia he voivat olla. He nopeuttivat hänen kuolemaansa kieltämällä häneltä pääsyn ulkomaille sairaalahoitoon. Kahden ulkomaisen spesialistin annettiin lyhyesti tutkia hänet heinäkuun alussa, mutta viranomaiset sivuuttivat heidän lausuntonsa, joiden mukaan Liu Xiaobon pitäisi päästä ulkomaille hoitoon.
Ja ellei maailma nyt vaadi Kiinan viranomaisia lopettamaan hänen vaimonsa Liu Xian vainoamista ja on hyvin todennäköistä, että hän joutuu viettämään loppuelämänsä kotiarestissa lähes kokonaan eristettynä ulkomaailmasta.
Historia ei tule muistamaan Pekingiä hyvällä – tätä ennen rauhannobelisteista ainoastaan Carl von Ossietzki on kuollut vankeudessa vuonna 1938 natsi-Saksassa. Ulkomaisilla hallituksilla on kuitenkin myös peiliin katsomisen paikka. Heidän häilyväisyytensä ihmisoikeuksien puolustamisessa taloudellisten intressien painaessa vaakakupissa enemmän on epäilemättä ruokkinut Pekingin jyrkkyyttä.
Lopulta me kaikki olemme jossain määrin vastuussa Liu Xiaobon traagisesta kohtalosta. Tämä on opetus, joka meidän täytyy muistaa surressamme tätä ihmisoikeuksien jättiläistä.
Teksti Salil Shetty. Kirjoittaja on Amnesty Internationalin pääsihteeri.