Kansainvälisen oikeuden pelisääntöjä koetellaan ympäri maailmaa samaan aikaan, kun diplomatia väistyy voimankäytön tieltä. Kehitys näkyy suoraan siviilien elämässä ja vaikeuttaa myös humanitaarista työtä tekevien järjestöjen toimintaa.
Iskeekö Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ensi yönä Iraniin ydinaseella?
Sitä Iranissa ja muualla maailmassa pelättiin huhtikuun alussa, kun Trump esitti sosiaalisessa mediassa yksiselitteisen uhkauksen. Kokonainen sivilisaatio kuolee tänä yönä, Trump kirjoitti.
Kimmokkeena olivat epäonnistuneet neuvottelut maailman öljyliikenteelle tärkeän Hormuzinsalmen avaamisesta. ”Vapaan maailman johtaja” pelasi kovilla. Ennen tätä hän oli tilannut Iranin lisäksi iskun toiseen öljymaahan, Venezuelaan. Uskottavimmat Oikeusoppineet ovat tuominneet molemmat hyökkäykset laittomina ja kansainvälisen humanitaarisen oikeuden vastaisina.
Lähi-idän eskaloitunut konflikti on viimeisin esimerkki siitä, miten maailmanjohtajat ovat alkaneet viitata kintaalla yhteisille säännöille. Tapaus ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen, vaan Samalla se on osa laajempaa jatkumoa.
Sen jälkeen, kun Venäjä vuonna 2022 aloitti laajamittaisen hyökkäyssotansa Ukrainaan, myös lännessä alettiin irtautua kansainvälisistä sopimuksista. Suomi – pieni, ihmisoikeustuntemustaan maailmalla levittävä pohjoinen hyvinvointivaltio – ei ollut poikkeus, vaan on toiminut asiassa pontevasti.
Vuonna 2024 Suomi sääti niin sanotun käännytyslain, jonka tarkoituksena on torjua Venäjän pelättyä “hybridivaikuttamista” tilanteessa, jossa maa pyrkisi luomaan kaaosta lähettämällä suuria määriä turvapaikanhakijoita Suomen rajalle. Lakia ei kuitenkaan ole toistaiseksi otettu käyttöön, sillä sen soveltaminen edellyttäisi erillistä poliittista päätöstä tilanteessa, jossa viranomaiset katsoisivat poikkeuksellisten toimien olevan tarpeen. Käytännössä turvapaikanhakijoiden saapuminen Venäjän kautta on silti estynyt, koska itäraja on ollut pitkään suljettuna. Lakia ovat kritisoineet niin Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu kuin YK:n pakolaisjärjestö UNHCR.
Kun ovi yhteisistä säännöistä lipsumiselle on avattu raolleen, kehitys ei yleensä pysähdy siihen. Alkuvuodesta 2025 Suomi irtisanoi henkilömiinat kieltävän Ottawan sopimuksen. Samaan aikaan alkoivat puheet tarpeesta muuttaa suhtautumista ydinaseisiin, kun puolustusministeri Antti Häkkänen kertoi hallituksen esittävän ydinaseiden kauttakulkukiellon purkamista.
Suomi ei ole yksin kyseenalaistamassa niitä periaatteita, joille rauhaa aikanaan rakennettiin. Miksi maailma kehittyy tähän suuntaan?
Kun ovi yhteisistä säännöistä lipsumiselle on avattu raolleen, kehitys ei yleensä pysähdy siihen.
Kun valtiot ratkaisevat erimielisyyksiään yhä useammin aseellisesti, muutoksen tuntevat nahoissaan myös avustus- ja ihmisoikeusjärjestöt. Niiden tehtävänä on auttaa tavallisia ihmisiä pommitusten ja muun väkivallan keskellä.
Suomen Punaisen Ristin pääsihteerin Eero Rämön mukaan järjestöjen työtä vaikeuttavat samanaikaisesti konfliktien lisääntyminen, talouden taantuma, ilmastokriisi ja humanitaarisen avun politisoiminen.
Rämö näkee, että maailma on ajautunut kokonaisuudessaan epävakaampaan suuntaan. Tämä näkyy esimerkiksi konfliktien määrässä, joita on maailmalla käynnissä nyt yli 130. Se on enemmän kuin vuosikymmeniin. Sotaisa kehitys on johtanut myös siihen, että historian suurin yhä suurempi määrä ihmisiä elää turvapaikanhakijoina tai maan sisäisinä pakolaisina, jouduttuaan pakenemaan kodeistaan.
Konfliktit ovat lisäksi pitkittyneet ja raaistuneet. Niiden kesto on nyt keskimäärin kahdeksan vuotta. Samalla sodan oikeussääntöjä rikotaan aiempaa useammin ja järjestelmällisemmin. Siviileille seuraukset ovat kohtalokkaat: tavalliset ihmiset joutuvat yhä useammin tulilinjalle, ja ympäröivä yhteiskunta sairaaloineen, kouluineen ja turvaverkkoineen romahtaa.
“Kuolemaa ja kärsimystä”, Rämö summaa.
Pitkittyvät konfliktit synnyttävät myös näköalattomuutta. Sotatilanteiden keskellä elämisen tiedetään aiheuttavan yksilöille muun muassa mielenterveyden ongelmia, toivottomuutta ja radikalisoitumista.
Punaisen Ristin komitean puheenjohtaja Mirjana Spoljaric Egger on kuvannut lopputulemaa kollektiiviseksi ja maailmanlaajuiseksi epäonnistumiseksi siviilien suojelussa.
Ensimmäisessä maailmansodassa siviilit muodostivat noin kymmenesosan kuolonuhreista. Toisessa maailmansodassa siviilien osuus oli jo puolet. Nyt tilanne on Rämön mukaan kääntynyt päälaelleen: enää yksi kymmenestä uhrista on sotilas, loput siviilejä.
Muutos suhtautumisessa siviiliuhreihin näkyy myös vallankäyttäjien tavassa puhua.
“Vielä 2000-luvun alussa valtiot ottivat hyvin voimakkaasti kantaa, jos joku rikkoi sodan kansainvälisiä sääntöjä. Nyt kuitenkin keskustellaan siitä, että tilanteita voidaan tulkita eri tavoin ja että sääntöjä pitäisi tarkastella uudessa kontekstissa. Siviilien suojelu on kuitenkin sodan sääntöjen ehdottomassa ytimessä. Uudelleentulkintaa ei tulisi harrastaa”, Rämö sanoo.
Laittomiin tekoihin ei enää puututa.
Amnestyn kansainvälisen tutkimustyön johtajan Erika Guevara Rosasin mukaan sotilaallisten reaktioiden yleistyminen vähentää stigmaa, joka valtioiden väliseen voimankäyttöön aiemmin liittyi.
Guevara Rosas kiinnittää huomiota erityisesti siihen, että laittomiin tekoihin ei enää puututa. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa valtiot eivät kunnioita kansainvälistä oikeutta samalla tavalla kuin aiemmin.
“Rankaisemattomuuden kulttuuri ruokkii tiettyjen hallitusten tekoja. Se näkyy selvästi esimerkiksi Israelin kohdalla”, hän sanoo.
Guevara Rosas huomauttaa, että moni valtio tukee Israelia diplomaattisin keinoin siitä huolimatta, että sen suorittama kansanmurha Gazassa on saanut jatkua jo kolmatta vuotta. Suuri osa maailman valtioista suhtautuu tilanteeseen passiivisesti eikä vaadi maata vastuuseen siviilien ja koko yhteiskunnan tuhoamisesta.
Myös Punaisen Ristin pääsihteeri Eero Rämö puhuu sääntöjen aktiivisesta puolustamisesta, vaikka ei yksittäisiä valtioita nimeäkään.
“Kansainvälisen yhteisön päättäväisyys ei ole ollut johdonmukaista loukkausten systemaattisessa tuomitsemisessa. Säännöt ovat universaaleja. Niiden rikkominen pitää aina tuomita, oli syy tai poliittinen tilanne mikä tahansa. Näin ei tällä hetkellä ole”, hän sanoo.
Erika Guevara Rosasin mukaan yksi kehityksen taustasyistä on se, että valtioidenväliset konfliktinratkaisumekanismit ovat jääneet paitsioon. Tällä hän viittaa muun muassa YK:hon – järjestöön, jonka tehtävänä on koota maailman valtiot neuvottelupöytään.
“Siitä seuraa heikennyksiä YK:n perusoikeuskirjan toteutumiseen ja kasvanut todennäköisyys siihen, että erimielisyydet kehittyvät aseellisiksi konflikteiksi sen sijaan, että ne ratkaistaisiin kansainvälisen oikeuden ja diplomatian keinoin”, Guevara Rosas sanoo.
Kun sodat yleistyvät, tavalliset ihmiset maksavat korkeimman hinnan. Tämä näkyy muun muassa Gazassa, Libanonissa, Sudanissa ja Myanmarissa. Erika Guevara Rosas luonnehtii nykyisiä konflikteja sodiksi siviilejä vastaan.
Kun valtiot kohdistavat iskujaan siviilikohteisiin sodan sääntöjen vastaisesti, syyttömät vedetään väistämättä mukaan.
Maailmalla on nyt nähtävillä kaksi rinnakkaista kehityskulkua.
Yhä useampi ihminen tarvitsee humanitaarista apua, mutta samalla järjestöjen toimintamahdollisuudet ovat heikentyneet. Avun perille toimittaminen on käynyt yhä vaikeammaksi, ja avustustyötä tehdään vaurioituneen infrastruktuurin keskellä ilman vettä ja sähköä.
Kun valtiot kohdistavat iskujaan siviilikohteisiin sodan sääntöjen vastaisesti, syyttömät vedetään väistämättä mukaan ja väestön elinolot heikkenevät.
“Vaikka ihmiset voisivatkin jäädä asumaan koteihinsa, heidän ei ole enää mahdollista elää ihmisarvoista elämää”, Erika Guevara Rosas sanoo.
Punaisen Ristin pääsihteerin Eero Rämön mukaan humanitaarinen apu on historiallisesti nähty puolueettomana, ja perustarpeiden toimittaminen väkivaltaisuuksista kärsineille on ollut itsestään selvää. Nyt apu halutaan hänen mukaansa politisoida. Tällöin katoaa oletus siitä, että humanitaarinen apu hyväksytään kaikissa tilanteissa ja että sillä on erityinen suoja konfliktien keskellä.
Muutos näkyy esimerkiksi siinä, että avustustyöntekijöiden kuolinluvut ovat kasvaneet. Suurin kuolleisuus on ollut Sudanissa ja Gazassa, joissa sodan osapuolet ovat tappaneet avustustyöntekijöitä.
Rämö puhuu kerrannaisvaikutuksista, joita humanitaarisen työn estämisestä syntyy.
“Siinä ei ole kyse vain avustustyöntekijöiden hengistä, vaan kaikista niistä ihmisistä, joiden suojaamiseen avustustyöntekijöitä tarvitaan.”
Punainen Risti on havainnut, että avun perille saamiseksi on käytävä yhä enemmän neuvotteluja konfliktin osapuolten kanssa. Rämö kuvaa tätä humanitaarisen tilan kapenemisena.
“Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta humanitaarinen apu pitäisi päästää paikalle ilman esteitä, ellei välitön sotilaallinen tarve estä sitä hetkellisesti. Nyt näemme, että humanitaarista tilaa täytyy vaatia ja siitä täytyy neuvotella.”
Muutos merkitsee sitä, että humanitaariset järjestöt käyttävät yhä enemmän resursseja muuhun kuin itse avun toimittamiseen. Kustannukset nousevat, jolloin apua voidaan jakaa määrällisesti vähemmän. Kun akuutti nälkä lisääntyy, ennaltaehkäisevää toimintaa, kuten ensiaputaitojen opettamista, voidaan joutua vähentämään.
“Nämä ovat hyvin konkreettisia valintoja, joita joudumme tekemään vähenevien resurssien maailmassa”, Rämö sanoo.
Se, jolla on aseita, on vahva, ja jolla on ydinaseita, se vasta vahva onkin.
Ajatus sodasta ainoana relevanttina keinona ratkaista konflikteja kertoo näköalattomuudesta, toteaa poliittisen historian tutkija Noora Kotilainen.
“Sota ei tietenkään ole ainoa ratkaisu. Suurin osa kriiseistä ja konflikteista ratkaistaan muilla tavoin kuin sodankäynnillä.”
Siitä huolimatta sotaa normalisoivasta tai jopa sitä ihannoivasta puheesta on tullut arkipäivää. Vaikka kehitys on tapahtunut pitkän ajan kuluessa, Kotilaisen mukaan se on voimistunut selvästi viimeisen vuosikymmenen aikana.
Kotilaisen mukaan taustalla on tekopyhyys ja valikoivuus, jotka kriisit ja konfliktit tuovat näkyviin. Venäjän hyökkäyssota tuomitaan, mutta Yhdysvaltojen aseellisia hyökkäyksiä ei. Asekauppaa jatketaan Israelin kanssa, vaikka Venäjän kanssa yhteistyö on vastaavassa tilanteessa katkaistu.
Maailman sotaistumista voi kuvata Kotilaisen tutkimilla käsitteillä militarismi ja militarisaatio. Militarismi tarkoittaa sotilaallisen voiman korostamista ja arvossa pitämistä, militarisaatio taas sotaisan ajattelutavan ja käytäntöjen leviämistä kaikille yhteiskunnan osa-alueille.
Militarismi on kansainvälisen politiikan kovinta ydintä. Käsitys siitä, mikä valtio on voimakas ja kenen tahtoon taivutaan, perustuu Kotilaisen mukaan sotilaallisen voiman kokoon ja pelotteeseen. Tämä näkyy esimerkiksi tavassa, jolla puhumme maailman suurimmista sotilasmahdeista.
“Se, jolla on aseita, on vahva, ja jolla on ydinaseita, se vasta vahva onkin.”
Kotilaisen mukaan Yksi merkki militarismista on sekin, että laittomiksi tiedettyjen tekojen annetaan tapahtua samalla, kun muu maailma seuraa vierestä. Kuolonuhreja konflikteissa on alettu pitämään väistämättöminä. Tällöin huomio siirtyy siihen, miten konfliktit vaikuttavat meihin, jotka olemme maantieteellisesti kaukana mutta koemme kriisit globalisoituneessa maailmassa.
“Meillä puhutaan enemmän öljyn hinnasta kuin siitä, kuinka paljon iranilaisia ja libanonilaisia on kuollut.”
Militarisaatio näkyy tekojen lisäksi myös sotaisan ajattelun yleistymisessä. Se näkyy tutkijan mukaan esimerkiksi pohdintana siinä, pitäisikö käydä kertausharjoituksissa ja harjoittelemassa ampumista. Esimerkiksi yksittäisten maiden asevoimien suora rahallinen tukeminen nähdään tehokkaampana keinona rauhan edistämiseksi kuin lahjoittaminen ihmisoikeus- tai avustusjärjestöille.
Valtioiden varautuminen pahimpaan tuo sodan myös osaksi valtiontalouden ajattelua. Kotilainen viittaa tutkija Cynthia Enloen käsitteeseen patriarkaalisesta ”myöhemmin-sektorista”, jonne sota sysää muut asiat. Kun poliitikot suuntaavat resursseja aseisiin, niitä ohjataan vähemmän humanitaariseen toimintaan – erityisesti ennaltaehkäisevään sellaiseen.
Suomen Punaisen Ristin pääsihteerin Eero Rämön mukaan sodan kilpavarustelu on kiihtynyt etenkin länsimaissa 2020-luvulla Ukrainassa käytävän sodan myötä. Samaan aikaan kehitysyhteistyörahoitus väheni 174 miljardilla eurolla eli 23 prosentilla vuosien 2024 ja 2025 välillä. Humanitaarinen apu väheni 36 prosentilla, vaikka sitä tarvitsee edelleen maailmanlaajuisesti 240 miljoonaa ihmistä.
“Epäsuhta on täysin kestämätön”, Rämö sanoo.
Meillä puhutaan enemmän öljyn hinnasta kuin siitä, kuinka paljon iranilaisia ja libanonilaisia on kuollut.
Sotaa lietsovien voimien noustessa valtaan käy usein ilmi, ettei humanitaarisilla säännöillä nähdä arvoa, Noora Kotilainen toteaa. Siitä kamalin osoitus on hänen mukaansa Gaza, jossa Israel on kieltänyt humanitaarisen avun toimitukset ja tappanut ihmisiä systemaattisesti nälkään sodankäynnin keinona.
Rikkaiden, perinteisesti vaikutusvaltaisimmissa asemissa olevien maiden lipsuminen yhteisistä säännöistä heijastuu koko maailmaan. Tällöin muuallakaan ei nähdä syytä sitoutua järjestelmään, joka koetaan epäoikeudenmukaiseksi, Kotilainen huomauttaa.
Seurauksena on syntynyt keskusteluilmapiiri, jossa yhteisten pelisääntöjen tarpeellisuutta on hiljalleen alettu kyseenalaistaa. Myös Suomessa kansainvälisten sopimusten hylkäämistä on perusteltu aikojen muuttumisella.
Punaisen Ristin pääsihteeri Eero Rämö muistuttaa, että kehityksestä huolimatta on edelleen asioita, joihin kaikki valtiot ovat sitoutuneet.
“Kukaan ei ole esittänyt Geneven sopimuksista irtautumista ainakaan vakavasti, ja niillä on edelleen merkitystä”, hän sanoo.
Vuonna 1949 solmitut Geneven sopimukset muodostavat humanitaarisen oikeuden ytimen. Ne suojelevat haavoittuneita, sotavankeja ja siviilejä. Rämön mukaan sopimuksia ei haluta avoimesti hylätä, vaikka niitä ei kaikissa tilanteissa noudatettaisi.
“Vaikka sääntöjä rikotaan useammin ja järjestelmällisemmin, meillä on silti kehikko, johon olemme sitoutuneet”, Rämö arvioi.
Noora Kotilainen haluaa lopulta välttää puhetta sääntöpohjaisen järjestelmän rapautumisesta, sillä se voi muodostua itseään toteuttavaksi ennusteeksi.
“Puhumme yhä useammin niin, että se on eilisen meininkejä. Meidän pitäisi herätä siihen, että pystyimme pystyimme tähän ennenkin, ja tästä olisi kaikille hyötyä.”
Kotilaista ärsyttää myös tapa, jolla nykyhetkeä kehystetään sotaisena aikana, jonka kehitystä pidetään väistämättömänä ja vaihtoehdottomana.
“Saatana vieköön, ihmiset aloittavat sodan, ei aika.”
Saatana vieköön, ihmiset aloittavat sodan, ei aika.
Kaiken kaaoksen keskellä järjestöt toimivat muuttuneessa ympäristössä, jossa humanitaarisen tilan kapeneminen tuo mukanaan uusia haasteita. Erika Guevara Rosasin mukaan myös Amnestyn työ on viime aikoina vaikeutunut entisestään.
Työtä hankaloittaa paitsi konfliktialueilla työntekijöihin kohdistuva väkivalta, myös se, etteivät valtiot päästä Amnestyä ja muita ihmisoikeustoimijoita seuraamaan tilanteita paikan päällä.
“Selkeä esimerkki tästä on se, että tutkijamme eivät pääse Gazaan dokumentoimaan tapahtumia. Israel estää Amnestya ja muita ihmisoikeusjärjestöjä tulemasta miehitetylle Gazan kaistaleelle.”
Viime vuosina Amnesty onkin kehittänyt merkittävästi digitaalisia tiedonhankinnan menetelmiään, kuten satelliittikuvien käyttöä aseellisten iskujen ja erilaisten asetyyppien todentamisessa.
“Meillä on asiantuntijoita, jotka pystyvät varmentamaan kuva- ja videotodisteita. Se auttaa meitä täyttämään aukkoja, jotka syntyvät siitä, ettemme pääse itse paikalle.”
Samalla järjestön paikallisten, ihmisten keskellä työskentelevien yhteistyökumppaneiden ja aktivistien suojeleminen on käynyt yhä tärkeämmäksi. Amnesty pyrkii Guevara-Rosasin mukaan pyrkii luomaan alustoja ihmisten äänelle ja toiminnalle – erityisesti heidän, jotka kohtaavat vakavimpia ihmisoikeusloukkauksia.
Amnestyn kokoamia raportteja ihmisoikeusloukkauksista on käytetty todistusaineistona vuosikymmenten ajan kansainvälisissä tuomioistuimissa, joissa sotarikoksiin syyllistyneitä on saatettu vastuuseen teoistaan. Nyt myös nämä instituutiot ovat hyökkäysten kohteena. Voimakkaat valtiot pyrkivät heikentämään niitä, koska he kokevat instituutioiden vaikeuttavan esimerkiksi sotatoimia. Guevara Rosasin mielestä maailman on aika herätä tähän kehitykseen ja vaatia perinteikkäille instituutioille kunnianpalautusta.
“Meidän on löydettävä keinot käyttää mekanismeja niin, että ne voivat tarjota oikeutta ja vaatia vastuuseen valtioita, jotka syyllistyvät vakaviin rikoksiin ympäri maailmaa. Vaikka se tuntuu hitaalta ja mahdottomalta, vielä koittaa se päivä, jolloin ihmiset saavat oikeutta. Siksi on tärkeää, että meillä on todistusaineistoa.”
Guevara‑Rosas muistuttaa, että militarisaatiosta ja sortohallinnoista huolimatta ihmiset jatkavat kamppailua. Ihmisoikeuspuolustajat, toimittajat ja tavalliset kansalaiset toimivat yhä siellä, minne ulkopuoliset eivät pääse.
“Paikalliset ihmiset nousevat vastarintaan, joten meilläkään ei ole varaa luovuttaa.”
Teksti: Tuukka Tuomasjukka
Kuvitus: Miukki Kekkonen
Hei vielä! Kun nyt olet täällä…
… niin uskomme, että välität ihmisoikeuksista kaikille, kaikkialla maailmassa. Tiesitkö, että Amnestyn työ perustuu juuri sinunkaltaistesi välittävien ihmisten tukeen? Olemme riippumaton toimija, joka ei ota vastaan julkista rahoitusta. Mutta riippumattomuutemme on mahdollista säilyttää vain yksityishenkilöiden tuen voimalla.
Työmme on tehokasta. Lahjoittajiemme ansiosta vapautamme satoja vääryydellä vangittuja ihmisiä, painostamme hallituksia muuttamaan syrjiviä lakeja paremmiksi, estämme teloituksia ja pelastamme ihmishenkiä. Lahjoittajien avulla asiantuntijamme pystyvät tutkimaan ja paljastamaan ihmisoikeusloukkauksia. Tuomme vääryyksiä julki ja vaadimme päättäjiä korjaamaan ne.
Tämä kaikki on mahdollista, mutta vain sinun avullasi. Yhdessä voimme lopettaa kidutuksen, sorron ja syrjinnän, auttaa pahoinpideltyjä naisia, sekä tarjota paremman tulevaisuuden sotaa ja tuhoa pakeneville ihmisille.
Siksi kysymme: tekisitkö lahjoituksen sinulle sopivalla summalla? Jokainen lahjoitus on tärkeä. Tue nyt ihmisoikeuksia Suomessa ja kaikkialla maailmassa ja lahjoita!