Kuka välittäisi ihmisoikeuksista? – Kriisit koettelevat maailman maiden sitoutumista yhteisiin sääntöihin

Auttamattomasti vanhentuneita, idealistien haihattelua, este vakuuttavan turvallisuuspolitiikan tekemiselle. Siinä muutamia suomalaisten ja eurooppalaisten poliitikkojen viimeaikaisia ajatuksia ihmisoikeuksista. Kun kriisi kolkuttaa ovella, voi syntyä kiusaus heittää yhteiset säännöt ja periaatteet romukoppaan. Asiantuntijoiden mukaan nyt, jos koskaan, kannattaisi kuitenkin pitää pää kylmänä.

Älä tapa. Tämä Raamatustakin tuttu käsky on meille itsestään selvä periaate, yksi käyttäytymisemme peruspilareista.

Kun ajat ovat niin sanotusti normaalit, totumme siihen, ettei meidän tarvitse pohdiskella tai kyseenalaistaa lakeja ja yhteisiä sääntöjä.

Poikkeusoloissa, kuten sota-aikoina, tilanne kuitenkin muuttuu. Silloin yleispätevät normit voivat purkautua, ja jopa pyhimmät periaatteemme, kuten tappamisen kielto, joutuvat vaakalaudalle.

Näin argumentoi pahuuden arkipäiväisyyttä tutkinut filosofi Hannah Arendt, joka sai innoituksen tutkimustyöhönsä seurattuaan natsien oikeudenkäyntejä toisen maailmansodan jälkeen.

Historia on osoittanut, että hyvienkin ihmisten moraali voi lipsua, kun yhteiskunnallinen tilanne on tarpeeksi hankala. Se on suurin syy, miksi valtion pitää taata kaikille yksilön oikeudet ja turvallisuus, kaikkina aikoina.

Maailmansotien kauhut olivat tuoreena mielessä, kun YK:n jäsenmaat hyväksyivät vuonna 1948 ihmisoikeusjulistuksen, johon valtioiden tuli sitoutua. Taustalla vallitsi ajatus: Ei koskaan enää. Sama ei saa toistua.

Nyt elämme jälleen poikkeusaikoja, ja periaatteitamme testataan.

Turvallisuudentunteeseemme on viime aikoina vaikuttanut varsinkin Gazan humanitaarinen katastrofi ja Euroopassa raivoava raaka sota, jonka Venäjä aloitti hyökkäämällä Ukrainaan.

Nyt elämme jälleen poikkeusaikoja, ja periaatteitamme testataan.

Venäjä taistelee myös muilla rintamilla, kun se koettaa horjuttaa Euroopan valtioiden yhteiskuntarauhaa rahoittamalla poliittista epävakautta lietsovia ryhmiä ja trollitehtaita, jotka kylvävät propagandaa, tekevät kyberhyökkäyksiä ja suoltavat valeuutisia.

Suomi sai tuntea venäläiset taktiikat nahoissaan, kun itänaapurimme päätti muuttaa aiempaa rajapolitiikkaansa. Se alkoi päästää alueellaan olevia ihmisiä Suomen rajalle, jotta he voisivat hakea turvapaikkaa EU:sta. Suomeen tuli itärajan yli vajaassa puolessa vuodessa noin 1 300 henkilöä.

Tilanne ahdisti monia suomalaisia – ja sähköisti poliitikot. Monet äänet vallan huipulla perustelivat, että ihmisoikeussopimuksista pitää tinkiä, kun kansallinen turvallisuus on uhattuna.

Petteri Orpon hallitus toimi kiireellä ja sulki itärajan. Se alkoi etsiä pysyvämpiä ratkaisuja tilanteeseen ja esitteli keväällä suunnitelmansa poikkeuslaiksi, jolla estettäisiin turvapaikanhakijoiden maahantulo osalla Suomen valtakunnan rajaa.

Poikkeuslain turvin turvapaikanhakijat voitaisiin työntää rajalta takaisin, tarvittaessa voimakeinoin. Ihmisten turvapaikkahakemuksia ei käsiteltäisi, ja kun ihmiset eivät saisi asiassaan päätöstä, eivät he myöskään voisi siitä valittaa.

Laki olisi oikeusoppineiden mukaan erittäin järeä ja ongelmallinen. Se olisi ristiriidassa sekä perustuslain että Suomen kansainvälisten ihmisoikeussitoumusten kanssa sekä ehdottomien kansainvälisen oikeuden sääntöjen, kuten palautuskiellon, vastainen.

Juridisista ongelmista ja asiantuntijoiden varoitteluista huolimatta, hallitus on viemässä poikkeuslakia eteenpäin.

Hallituksen muistio, joka julkaistiin itärajan sulkemisen aikoihin, vetoaa tarpeeseen suojata Suomea ihmisiltä, joista on vaaraa yleiselle järjestykselle tai kansalliselle turvallisuudelle.

“Poliisin arvion mukaan maahan saapuvien ihmisten mukana Suomeen todennäköisesti saapuu sisäistä turvallisuutta vaarantavia henkilöitä, joista osalla voi olla sotarikostaustaa.

(…) Maahan tulevien henkilöiden joukossa Suomeen voi päästä myös rikoksiin syyllistyneitä henkilöitä, rikollisjärjestöjen jäseniä ja siviileiksi tekeytyneitä sotilaita. Suuri hakijamäärä mahdollistaa myös erilaisten kansallista turvallisuutta vaarantavien henkilöiden tai joukkojen tarkoituksellisen lähettämisen Suomeen. On todennäköistä, että ilmiö tulee aiheuttamaan yhteiskunnassa turvattomuutta.”

Turvapaikanhakijat leimataan turvallisuusuhaksi, vaikka julkista tietoa itärajan kautta saapuneiden ihmisten taustoista ei toistaiseksi ole. Haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten mahdollinen suojelun tarve ei tunnu vaakakupissa paljoa painavan, eikä myöskään se, mitä tapahtuu, jos nyt osallistumme yhteisten kansainvälisten sääntöjen murentamiseen ja suomalaiset kriisin kohdatessa tarvitsisivat yhteisen järjestelmän luomaa suojaa joskus tulevaisuudessa.

Reaktiot rajatilanteeseen koettelevat siis oikeusvaltiomme perustuksia. Miten tähän on tultu?

Järjestelmä horjuu

Suomi ei ole saari, vaan maailmanpolitiikan virtaukset näkyvät meilläkin. Nyt eletään kansainvälisen ihmisoikeusajattelun aallonpohjassa, Suomen Amnestyn ihmisoikeustyön johtaja Niina Laajapuro luonnehtii.

– 1990-luku oli ihmisoikeusjärjestelmän kulta-aikaa. Vuoden 2001 World Trade Centerin terrori-iskut olivat vedenjakaja, josta lähtien Yhdysvallat alkoi kyseenalaistaa koko järjestelmää terrorismin vastaiseen sotaan vedoten. Se vei järjestelmältä uskottavuutta.

Yhdysvallat perusti muun muassa Guantánamo Bayn pahamaineisen vankileirin, jossa se kidutti terrorismista epäiltyjä, vaikka kidutuksen kielto on yksi kansainvälisen oikeuden säännöistä, joista ei saa poiketa missään olosuhteissa. Myös Euroopan maat osallistuivat tähän toimintaan, ja niillä oli 2000-luvulla salaisia pidätyskeskuksia Euroopassa, hän kertoo.

Sitten koitti 2020-luku, joka ei alkanut iloisena, vaan traagisena.

Ukrainassa siviilit maksavat Venäjän laajentumisyrityksistä hengellään, Israel pommittaa Gazaa koko väkivaltakoneistonsa voimalla vedoten terrorismin torjuntaan, amerikkalaista retoriikkaa mukaillen. Toukokuun 2024 alkuun mennessä noin 35 000 palestiinalaista oli saanut surmansa, suurin osa heistä naisia ja lapsia.

Jos joku, niin Yhdysvallat olisi voinut sodan alussa estää liittolaistaan Israelia tekemästä sotarikoksia. Sen sijaan Joe Bidenin hallinto vähätteli Gazassa vallitsevaa humanitaarista katastrofia pitkään, antoi sotilaallista apua Israelille ja vastusti tulitaukoa koskevia vaatimuksia YK:ssa. Taustalla painaa maiden pitkä yhteinen historia.

Kun demokraattisilla mailla on pallo hukassa, on tyypillistä, että autoritääriset maat näkevät mahdollisuutensa johtajuuteen ja astuvat esiin.

Oikeus- ja valtiotieteilijä Katja Creutz on seurannut eskaloituvaa maailmantilannetta huolestuneena. Hän katsoo tapahtumia Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus ja hallinta -tutkimusohjelman ohjelmajohtajan paikalta.

Creutz ei ole yllättynyt, että ihmisoikeudet ovat vastatuulessa – niillä on aiemminkin ollut hyviä ja huonoja aikoja.

– Ihmisoikeudet eivät ole politisoituneet vasta nyt, ne ovat olleet poliittisen kamppailun kohteena aina, hän sanoo.

Kun demokraattisilla mailla on pallo hukassa, on tyypillistä, että autoritääriset maat näkevät mahdollisuutensa johtajuuteen ja astuvat esiin. Niin myös tällä kertaa.

– Nämä valtiot ovat huomanneet, että niiden on hyödyllistä kiillottaa profiiliaan kansainvälisissä ihmisoikeuselimissä. Kiina on aktivoitunut YK:n ihmisoikeusneuvostossa ja Saudi-Arabia valittiin hiljattain vetämään YK:n naisten aseman toimikuntaa. Ovathan ne räikeitä esimerkkejä.

Saudi-Arabia tunnetaan vakavasta naisten sortamisesta. Kiina puolestaan vainoaa maan muslimivähemmistöjä, kuten uiguureja ja kazakstanilaisia.

Läsnäololla kansainvälisillä areenoilla on tavoitteensa. Esimerkiksi Kiina pyrkii heikentämään YK:n päätöslauselmien kieltä, eli käytännössä vesittämään päätöksiä, joilla kansainvälinen yhteisö tuomitsee muun muassa ihmisoikeusloukkauksia. Näin se heikentää ajatusta siitä, että on olemassa sääntöjä, joita kaikkien valtioiden tulisi kunnioittaa.

– Autoritääriset valtiot haluavat tietynlaisen maailman, jossa toimia. Ne eivät halua, että muut valtiot puuttuisivat niiden ‘sisäisiin asioihin’, eivätkä ne halua oikeudellisesti sitovia velvoitteita, Creutz sanoo.

Kun yhteisesti sitovia velvoitteita vesitetään tarpeeksi, ei maailman mailla enää ole yhteisiä keinoja, joilla puuttua räikeisiinkään epäkohtiin. Kansalaisyhteiskunnan tilaa tutkivan CIVICUS-järjestön raportin mukaan armeijat, kapinalliset ja aseelliset joukot eri puolilla maailmaa syyllistyivät vuonna 2023 hirvittäviin ihmisoikeusloukkauksiin, koska ne tiesivät pääsevänsä pälkähästä kaksinaismoralistisen kansainvälisen järjestelmän ansiosta.

Näyttää siltä, että koko ihmisoikeuksia puolustava koneisto natisee liitoksissaan. Onko sitä järkeä edes yrittää pelastaa?

Säännöistä viis?

Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen, lausui presidentti J. K. Paasikivi ja viittasi Suomen sijaintiin ison Venäjän vieressä. Suomi on globaalissa mittakaavassa pieni maa, ja siksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan ohjenuorana on vuosikymmenten ajan ollut sääntöpohjaisuus: kansainvälisistä sopimuksista pidetään kiinni.

Katja Creutz muistuttaa toisesta vanhasta tokaisusta, joka on osoittautunut ajankohtaiseksi: Missä voima puhuu, siellä säännöt väistyvät.

Yhdysvalloilla ja Venäjällä voi olla varaa olla noudattamatta yhteisiä sääntöjä, koska ne voivat jyrätä voimalla. Suomen vaikutusvalta on paljon pienimuotoisempaa – olemme Natossa tai emme. On huono viesti maailmalle, jos ulkopolitiikkamme painopiste nyt nimetään joksikin muuksi kuin sääntöpohjaisuuteen perustuvaksi, Creutz ajattelee.

Mikäli hyväksymme ajatuksen siitä, että isompi saa jyrätä voimallaan, sillä on seurauksia myös Suomen turvallisuudelle, Elina Pirjatanniemi komppaa.

– Jos mennään oikeaan valtapolitiikkaan, Suomi on häviävällä puolella, Pirjatanniemi sanoo.

Hän on kansainvälisen oikeuden ja valtionsääntöoikeuden professori Åbo Akademissa ja johtaa yliopiston ihmisoikeusinstituuttia. Pirjatanniemi painottaa suomalaisten poliitikkojen vastuuta ihmisoikeuksien puolustajina.

– Jos Arkadianmäellä kritisoidaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia edes retoriikan tasolla, se on vakava viesti, hän sanoo.

Välineellistämistä koskevan lain kannattajat kuitenkin toteavat, että poikkeusajat vaativat poikkeuksellisia tekoja.

Nykyiset ihmisoikeussopimukset on laadittu toiseen maailmanaikaan ja ovat siksi aikansa eläneitä. Näin muun muassa valtionvarainministeri Riikka Purra on ilmaissut.

Hänen mukaansa turvapaikanhakijoilla “ei ole mitään hätää eivätkä he pakene – vaan kuten vuosikymmeniä sitten perusperiaatteiltaan vanhentunut turvapaikkajärjestelmä mahdollistaa, he haluavat siirtyä korkeamman elintason maihin eli EU-alueelle”, Purra on kirjoittanut blogissaan.

Näinkö on?

Jos Arkadianmäellä kritisoidaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia edes retoriikan tasolla, se on vakava viesti.

Niiden, jotka ovat innokkaasti purkamassa ihmisoikeussopimuksia, olisi hyvä tuntea historia ja asioiden mittasuhteet. Merkittävät ihmisoikeussopimukset on laadittu toisen maailmansodan jälkeen, eli aikana, jolloin yhteiskunnallinen tilanne ei varsinaisesti antanut aihetta optimismiin.

Asiantuntijat painottavat myös, että valtioiden rajoja on edelleen täysin mahdollista valvoa ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä sopimuksia kunnioittaen.

Kun poliitikot puhuvat “välineellistetystä maahantulosta”, he häivyttävät turvapaikanhakijoiden yksilöllisen hädän. Väittämällä, ettei turvapaikanhakijoiden joukossa olisi kansainväliseen apuun oikeutettuja ihmisiä, Suomi itse osallistuu välineellistämiseen, jota se väittää poikkeuslailla vastustavansa.

Rajakeskustelun yhteydessä poliitikot ovat myös nostaneet tikunnokkaan yksittäisiä inhokkisopimuksiaan, kuten turvapaikkajärjestelmälle pohjan luovan Geneven pakolaissopimuksen, ikään kuin se olisi irrallinen osanen, josta voisi noin vain päästä eroon.

– En oikein ymmärrä tätä, Pirjatanniemi miettii.

Pakolaissopimus on nimittäin tiiviisti kytköksissä EU:n lainsäädäntöön, eikä sitä noin vain ruuvata muista sopimuksista irti, vaikka mieli tekisi, oikeustieteilijä selittää.

– Jos pakolaisoikeudellinen järjestelmä tehtäisiin nyt, se varmaan tehtäisiin toisenlaiseksi. Mutta oikeudellisessa pelissä yleensä pelataan niillä korteilla, jotka on jaettu. Sitoumuksia pitää noudattaa, vaikka niiden laatimishetkellä kaikkia nykyajan uhkia ei voitu tietää.

Vallanpitäjien suurennuslasin alla on myös periaate nimeltä palautuskielto. Se linjaa, että turvapaikanhakijaa ei voida palauttaa maahan, jossa häntä uhkaa kidutus tai kuolemantuomio, sillä se olisi ihmisoikeuksien vastaista.

Periaate voi kuitenkin vaarantua, mikäli Suomi alkaa poikkeuslain turvin käännyttää turvapaikanhakijoita ilman, että heidän tilannettaan tutkitaan.

– Näin ottamatta kantaa teknisiin yksityiskohtiin, sanon: koko laki on yksinkertaisesti väärin ja epäinhimillinen, Katja Creutz toteaa.

Hän antaa konkreettisia esimerkkejä maailmalta: Australialla on käytössä oma lakinsa, joka mahdollistaa turvapaikanhakijoiden työntämisen pois rajalta. Pakolaisia on jätetty hengenvaaraan, kun merivartiosto on työntänyt huteria veneitä takaisin merelle.

Puolan rajalla ihmiset ovat jääneet samanlaisen lainsäädännön vuoksi jumiin rajavyöhykkeelle vailla ruokaa, juomaa ja suojaa. Iso-Britannia päätti hiljattain, että se lennättää ihmisiä odottamaan turvapaikkapäätöstä Ruandaan. On suuri vaara, että heidät toimitetaan sieltä takaisin lähtömaihinsa vaarallisten olosuhteiden keskelle.

Niina Laajapuro ei osta Suomen hallituksen väitteitä siitä, että poikkeuslaki parantaisi kansallista turvallisuutta. Itärajan takaisesta todellisesta tilanteesta on annettu niin vähän tietoja julkisuuteen, että lain tarpeellisuutta on mahdotonta arvioida.

– Hallitus ei ole itärajan tilannetta käsittelevissä materiaaleissaan perustellut uskottavasti, mitä turvallisuusuhkaa vastaan tässä toimitaan ja miten tehdyt ja esitetyt toimet konkreettisesti parantaisivat turvallisuutta.

Elina Pirjatanniemi muistuttaa, että ihmisoikeudet eivät ylipäätään ole hidaste politiikan tekemiselle – saati ainoastaan turvapaikanhakijoita koskeva kysymys, vaikka uutisoinnin perusteella voisi niin luulla.

– Ei, se on ihan meidän kaikkien etu, että meillä on perusoikeudet.

Maailman luulisi oppineen kantapään kautta, että jos valtaapitävät ensin rajoittavat yhden vähemmistöryhmän oikeuksia, pikkuhiljaa koko oikeusvaltio voi hapertua. Sellainen koituu lopulta kaikkien turmioksi.

Historiankirjoista voimme lukea esimerkkejä siitä, kuinka turvallisuuden nimissä on ensin
heitetty romukoppaan sananvapaus, sitten liikkumisen vapaus, uskonnonvapaus, oikeus työhön ja lopulta tiettyjen ihmisten oikeus elämään.

Haluammeko todella avata portit tällaiselle kehitykselle?

Hiljaista hyvää kehitystä

Yhteisiin sääntöihin nojaava maailmanjärjestys elää kohtalonhetkiä. Koko maailma voi seurata joukkotappamista ja muita ihmisoikeusloukkauksia suorissa lähetyksissä, mutta niihin puuttuminen jää liian usein puheen tasolle. Se, joutuvatko sotarikoksiin
syyllistyneet oikeasti vastuuseen teoistaan, on uskottavuuskysymys.

Amnesty Internationalin pääsihteeri Agnès Callamardin mukaan on tärkeämpää kuin koskaan, että Kansainvälinen rikostuomioistuin nostaa syytteet esimerkiksi kaikkien Gazan konfliktin osapuolten tekemistä rikoksista.

Perehdy oikeuksiisi ja puolusta niitä.

Katja Creutzin mukaan oli jo aikakin, että YK:n ihmisoikeusneuvosto hyväksyi päätöslauselman, jossa se vaatii välitöntä aselepoa Gazaan. Neuvosto vaati, että maat lakkaisivat myymästä aseita Israelille ja tutkisivat sen mahdollisesti tekemiä rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Sekin on hyvä merkki, että Haagin kansainvälinen rikostuomioistuin antoi viime vuonna Vladimir Putinista kansainvälisen pidätysmääräyksen. Ihmisoikeuskoneiston rattaat pyörivät jatkuvasti taustalla. Muitakin valonpilkahduksia on näkyvissä, myös kotimaan ihmisoikeusrintamalla. Amnesty kiittelee tuoreessa vuosiraportissaan Suomen uutta translakia, joka antaa jokaiselle mahdollisuuden juridisesti vahvistaa sukupuolensa omalla ilmoituksellaan. Abortin saaminen helpottui viime syksynä. Lisäksi suostumukseen perustuva uudistunut seksuaalirikoslainsäädäntö on edistysaskel.

Amnestyn Niina Laajapuron mukaan nämä ovat merkkejä hyvästä hiljaisesta kehityksestä.

– Tieto ihmisoikeuksista on lisääntynyt ja ihmisoikeusrakenteet ovat kehittyneet vuosikymmenten aikana. Myös ihmisten tietoisuus omista oikeuksistaan on parantunut.

Hänen mukaansa Suomen verrattain hyvä ihmisoikeustilanne on yhteydessä hyvinvointivaltion kehittämiseen, eikä se ei ole tippunut taivaasta.

– On vaatinut laajasti määrätietoista työtä, että olemme päässeet siihen, missä nyt ollaan. Siitä olisi tärkeää pitää kiinni.

Laajapurolla on vinkki valveutuneelle kansalaiselle: perehdy oikeuksiisi ja puolusta niitä. Ihmisoikeuksia ja demokratiaa vaalivan on tärkeää äänestää sekä perehtyä puolueensa ja ehdokkaansa ihmisoikeuskantoihin.

– Tarkista myös miten ne ovat toimineet aiemmin. Ovatko ne puolustaneet vai nakertaneet oikeuksiamme?

Elina Pirjatanniemi kertoo joskus pohtivansa työtään saunan lauteilla.

Ihmisoikeusprojektin puolesta puhuminen on monesti luovimista vastavirtaan, mutta hän päätyy aina samaan lopputulokseen. Pakko jatkaa, vaihtoehtoja ei ole.

Pirjatanniemi saa voimaa arkisista kohtaamisista, varsinkin seuraavan sukupolven, eli yliopisto-opiskelijoiden kanssa. Hänen mukaansa nämä pohtivat oikeudenmukaisuutta ilahduttavan paljon.

– Nuoret ovat nimenomaan kiinnostuneita kansainvälisistä kysymyksistä, ihmisoikeuksista ja kestävästä kehityksestä. He ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta, eivätkä ole jättämässä tätä ihmisoikeusproggista. Se luo toivoa.

Teksti: Kukka-Maria Ahokas
Kuvitus: Miukki Kekkonen