Suomesta oleskeluluvan saanut syyrialaismies Jamal luuli voivansa tuoda perheensä Suomeen. Perhe ei voi kuitenkaan jättää perheenyhdistämishakemusta, koska heitä ei päästetä Turkkiin.
Huhtikuussa tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun lähdin Syyriasta ja näin viimeksi perheeni. Olemme kotoisin pääkaupungista Damaskoksesta, jossa vaimoni ja 6-vuotias poikani ovat yhä. Päätimme lähdöstäni vaimoni kanssa, sillä olosuhteet Syyriassa pahenivat koko ajan. Olimme huolissamme etenkin poikamme tulevaisuudesta. Luulimme, että saatuani turvapaikan perheeni voisi tulla pian perässä. Erehdyimme pahasti.
Sodan aistii ihmisistä, sillä kaikilta on kuollut tai haavoittunut joku läheinen.
Damaskos on Syyrian hallituksen hallussa, mutta asuinalueellemme putoaa aina välillä raketteja Damaskoksen esikaupunkialueilla käytävien taisteluiden vuoksi. Myös taloudellinen tilanne on käynyt yhä vaikeammaksi, kaikki on kallistunut. Sodan aistii ihmisistä, sillä kaikilta on kuollut tai haavoittunut joku läheinen. Ihmiset ovat hermostuneita.
Yhdellä sukulaisistani on pieni kauppa. Hän meni aina aamulla neljältä kaupalleen, jotta saisi avattua sen jo aamuseitsemältä. Yhtenä aamuna hän oli vain kadonnut. Etsimme johtolankoja hänen kohtalostaan, kunnes kymmenen päivän kuluttua löysimme hänet poltettuna. Hän oli niin pahasti palanut, että vain hänen vaimonsa pystyi tunnistamaan hänet pienestä osasta ruumista. Tällaiset asiat tekevät olon turvattomaksi. Jos tämä tapahtui hänelle, minä olisin voinut olla seuraava.
”Kiitän jumalaa, etten ottanut lastani mukaan matkalle Suomeen”
Matkustin ensin Libanoniin, josta jatkoin laivalla Turkkiin. Siellä etsin käsiini salakuljettajan, joka auttoi minua pääsemään meren yli Kreikkaan. Olen hyvä uimari, joten en pelännyt omasta puolestani, mutta kumiveneessä olleiden lasten puolesta pelotti. Kaikilla ei ollut edes pelastusliivejä. Kuoleman matka, siten me kutsumme tätä matkaa.
Kuoleman matka, siten me kutsumme tätä matkaa.
Päästyämme Kreikkaan meidän oli käveltävä 70 kilometrin matka lähimmälle poliisiasemalle. Unkariin asti taitoimme matkaa pitkälti jalan. Vietimme monta yötä metsissä kulkien, sillä yritimme vältellä poliiseja. Vilkkaammin asutuilla alueilla oli kauppoja, joista saimme syötävää, mutta välillä jouduimme syömään lehtiä puista ja juomaan vettä joesta. Kiitän jumalaa, etten ottanut lastani mukaan tälle matkalle. Olosuhteet olivat niin hirveät. Toukokuussa saavuin lopulta Suomeen.
”Emme voi aloittaa perheenyhdistämistä, koska perheeni ei pääse tekemään sitä Turkkiin”
Sain turvapaikan Suomesta viime vuoden lopulla. Sen jälkeen meidän piti aloittaa perheenyhdistämisprosessi, mutta asiat menivät pahasti pieleen. Minä en saa jättää perheenyhdistämishakemusta täällä Suomessa, joten vaimoni piti matkustaa Turkkiin Suomen Ankaran-suurlähetystöön jättämään hakemus.
Jotta vaimoni voisi jättää hakemuksen Turkissa, hän oli ensin matkustettava Libanoniin hakemaan Turkin suurlähetystöstä viisumia. Siellä häntä käskettiin kuitenkin jättämään viisumihakemus netissä. Vaimoni palasi tyhjin käsin Damaskokseen, mutta jätti hakemuksen verkossa. Pian hänelle ehdotettiinkin tapaamista, mutta se olisi ollut vasta kuuden kuukauden kuluttua.
Anoppini oli hakemassa samoihin aikoihin viisumia Saksaan, jonne hänen poikansa on muuttanut. Koska matka oli tarkoitus tehdä Turkin kautta, anoppini sai tapaamisen Turkin Beirutin-lähetystön kanssa. Vaimoni sai luvan tulla mukaan samaan tapaamiseen tekemään oman hakemuksensa. Niinpä hän teki toistamiseen kalliin matkan Beirutiin.
Kymmenen päivän kuluttua saimme kuulla, että heidän kaikkien viisumit on evätty. Perheeni ei pääsisi Turkkiin tekemään perheenyhdistämishakemusta. Nyt en tiedä, mitä voimme tehdä. Emme voi aloittaa perheenyhdistämisprosessia, koska perheeni ei pääse tekemään hakemusta Turkkiin.
”Miten voin rakentaa elämääni, kun perheeni on kaukana”
Olen kuullut, että Suomi aikoo ruveta vaatimaan tuloja, jos haluamme tuoda perheemme tänne. Olen tästä erittäin huolissani, koska en vielä osaa suomea. Vie pitkään ennen kuin ehdin oppia kielen ja saada sellaista työtä, josta saan riittävästi palkkaa. Haluaisin vain, että poikani saisi leikkiä vihdoinkin rauhassa. Elää normaalia lapsuutta. Emme uskalla päästää häntä enää leikkimään pihalle, koska pelkäämme raketteja.
Jos en voi tuoda perhettäni Damaskoksesta tänne, en voi ikinä olla rauhassa.
En voi olla rauhassa, kun tiedän perheeni olevan vaarassa. Ajattelen heitä koko ajan. Jos en voi tuoda perhettäni Damaskoksesta tänne, en voi ikinä olla rauhassa. Minä haluan olla aktiivisesti mukana suomalaisessa yhteiskunnassa. Mutta miten voin rakentaa elämää, kun perheeni on kaukana täältä? Miten voin keskittyä suomen opintoihin, kun ajattelen perhettäni koko ajan?
Syyriassa tein töitä tietokoneiden korjaajana. Pidän työstäni ja haluan kehittyä siinä Suomessakin. Minä haluan tehdä töitä. En halua istua kotona suomalaisten taakkana.
Haluaisin, että suomalaiset ymmärtäisivät, että me syyrialaiset olemme osaavia ja sivistyneitä ihmisiä. Meillä on ollut ennen sotaa maine hyvinä työntekijöinä arabimaissa. Me emme halua olla kerjäläisiä, vaan tehdä töitä. Ennen sotaa en olisi voinut kuvitella lähteväni Syyriasta, sillä rakastan kotimaatani niin paljon. Toivon, että voin vielä joskus palata Syyriaan. Mutta kaiken tämän jälkeen kestää sata vuotta, että Syyria voisi palata ennalleen. Koko maa on tuhottu.
Haastattelu maaliskuussa Aishi Zidan / Amnesty
Jamalin nimi on muutettu hänen perheensä suojelemiseksi.