Anna Politkovskaja, Natalia Estemirova, Jyri Jaakkola, Berta Caceres… ja noin 3500 muuta viimeisen kahden vuosikymmenen aikana tapettua ihmisoikeuspuolustajaa. Asiantuntijamme Anu Tuukkanen avaa blogissaan ihmisoikeuspuolustajien kuolemia, katoamisia ja miten tältä kaikelta oltaisiin voitu välttyä.
Amnestyn Brave-kampanjan synkin temaattinen raportti julkaistiin sopivasti vuoden pimeimpään aikaan. Ihmisoikeuspuolustajien tappoja ja tahdonvastaisia katoamisia analysoiva tutkimus kertoo yli yhdeksänkymmenen lopullisesti vaiennetun ihmisoikeuspuolustajan tarinan. Jokainen niistä heittää pitkän varjon surmatun ihmisoikeuspuolustajan perheen, yhteisön ja koko yhteiskunnan ylle: monien ihmisten oikeuksien toteutuminen kaikkoaa entistä kauemmas.
Niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olen työskennellyt Suomen osastossa, jotkut näistä synkimmistä tarinoista ovat koskettaneet erityisellä tavalla.
Venäläisen ihmisoikeuspuolustajan ja toimittajan Anna Politkovskajan häikäilemätön murha lokakuussa 2006 tuntui epätodelliselta. Maineikkaan toimittajan ampuminen omassa kotitalossaan merkitsi, että kukaan ei ole turvassa. Kesti melkein kahdeksan vuotta ennen kuin Annan murhasta tuomittiin ketään – eikä murhan tilaajista ole edelleenkään tietoa.
Rankaisemattomuuden siivittämänä toimittajien ja ihmisoikeuspuolustajien tappaminen jatkui Venäjällä. Natalia Estemirovan raaka murha vuonna 2009 sai loputkin ihmisoikeuspuolustajat jättämään Tšetšenian.
Kiinalaisen Cao Shunlin tarina saa minut aina edelleen hyvin vihaiseksi. Hän pyrki saamaan kansalaisyhteiskunnan äänen kuuluviin Kiinan raportoinnissa YK:n ihmisoikeusneuvostolle, kun hänet pidätettiin lentokentällä syyskuussa 2013. Puolen vuoden vankeuden jälkeen hän kuoli. Cao Shunlilla oli vakavia sairauksia, ja Kiinan viranomaiset tappoivat hänet yksinkertaisesti kieltämällä häneltä tarpeellisen hoidon.
Jyri Jaakkolan murhaajia ei ole vieläkään tuomittu
Useimmat tarinat ihmisoikeuspuolustajien murhista ovat minulle tuttuja ainoastaan paperilla. Vuodesta 2010 lähtien olemme kuitenkin seuranneet läheltä taistelua, jota Jyri Jaakkolan perhe on käynyt saadakseen oikeutta Meksikossa tapetulle pojalleen.
Humanitaarisessa saattueessa olleet Jyri Jaakkola ja meksikolainen ihmisoikeuspuolustaja Bety Cariño kuolivat Oaxacassa Meksikossa huhtikuussa 2010 aseellisen Ubisort-ryhmän hyökkäyksessä. Autokaravaani oli matkalla piiritettyyn triqui-alkuperäiskansan kylään, kun se joutui väijytykseen. Vaikka hyökkäyksellä oli monta todistajaa ja tapahtumien kulusta tiedetään paljon, ketään ei vielä ole saatu siitä vastuuseen.
Ubisort-ryhmä oli hyökkäyksen tapahtuessa osavaltion kuvernöörin suojeluksessa ja sai häneltä myös rahoitusta. Ei liene yllätys, että viranomaiset eivät ole kovin halukkaita tutkimaan hyökkäystä liian tarkkaan.
Tapasin Jyrin itse vain kerran, mutta hän oli tuttu monille Amnestyn aktivisteille. Ensimmäinen tieto Jyrin ja Betyn kuolemasta tulikin minulle tekstiviestitse Meksiko-koordinaattoriltamme keskellä yötä. Muutaman päivän kuluttua Jyrin isä Raimo soitti minulle ja kysyi, voiko Amnesty tehdä asiassa jotakin.
13 hyökkääjästä on pidätysmääräys, mutta vasta kuusi on telkien takana. Todistajat eivät uskalla tulla oikeudenkäynteihin antamaan lausuntoaan, koska todistajansuojeluohjelma on puutteellinen ja vapaalla jalalla olevien hyökkääjien kostotoimet ovat todellinen uhka.
Lokakuussa pidettyyn ensimmäiseen oikeudenkäyntiin oli kutsuttu neljäkymmentä todistajaa, mutta yksikään ei tullut paikalle
”Lokakuussa pidettyyn ensimmäiseen oikeudenkäyntiin oli kutsuttu neljäkymmentä todistajaa, mutta yksikään ei tullut paikalle”, kertoi Jyrin äiti Eve Jaakkola, kun juttelimme hänen kanssaan uusimmista vaiheista.
Meksikossa vain harvat ihmisoikeuspuolustajiin kohdistuvista rikoksista selvitetään. Siksi Jyrin ja Betyn murhan ratkaiseminen olisi tärkeä ennakkotapaus, joka murentaisi rankaisemattomuuden muuria. Kansainvälinen painostus, Suomen hallituksen tai Euroopan parlamentin toimet ovat auttaneet liikauttamaan juttua aina pienen askeleen eteenpäin.
Eve Jaakkola ja asianajajat tekevät nyt työtä, jotta todistajat saisivat kunnollista suojelua ja että liittovaltiotason tutkinta järjestäytyneestä rikollisuudesta avattaisiin uudelleen. Tämä takaisi todistajille tehokkaamman suojelun. Murhatutkintaa yritetään viedä nyt myös Amerikan ihmisoikeustuomioistuimeen.
Rankaisemattomuuden kulttuuri on murrettavissa – jos poliittista tahtoa löytyy
Amnestyn raportin mukaan yksi tärkeimmistä tekijöistä ihmisoikeuspuolustajien tappojen ja katoamisten takana on juuri rankaisemattomuus. Ihmisoikeuspuolustajiin kohdistuvat tappavat hyökkäykset noudattavat usein samaa kaavaa. Niitä edeltää sarja uhkauksia ja varoituksia, pelottelua ja häirintää.
Tyypillisesti valtiot tällöin laiminlyövät velvollisuutensa tutkia nämä rikokset ja antaa tehokasta suojelua uhattuna oleville ihmisoikeuspuolustajille. Sen sijaan monet hallitukset osallistuvat ihmisoikeuspuolustajien mustamaalaukseen, esimerkiksi leimaamalla heidät vieraan vallan agenteiksi tai rikollisiksi. Ihmisoikeuspuolustajista tulee vapaata riistaa.
Mitä sitten voidaan tehdä oikeuden toteutumiseksi? Onko pahimmillaan tyydyttävä siihen, että oikeudenkäynnit käydään näytösluonteisesti, ja syytetyt vapautetaan todisteiden puuttuessa? Eve Jaakkola korostaa taistelun tärkeyttä. Vielä on yritettävä.
Oikeuden toteutuminen Jyrin tapauksessa ei tarkoita vain sitä, että ampujat tuomitaan
”Oikeuden toteutuminen Jyrin tapauksessa ei tarkoita vain sitä, että ampujat tuomitaan. Jotta rikokset voidaan jatkossa estää, yhteiskunnan on tarjottava edellytykset ihmisarvoiselle elämälle. Se oli Jyrinkin tavoitteena – hän puolusti ihmisten sosiaalisia oikeuksia maahan ja toimeentuloon sekä ihmisarvoiseen elämään.”
Synkimmistäkin tarinoista versoo usein uusi juoni. Vaivalloisesti ja vastoinkäymisiä uhmaten, mutta aina valoa kohti.
Teksti Anu Tuukkanen. Kirjoittaja on Amnestyn Suomen osaston ihmisoikeuspuolustaja- ja maatyön asiantuntija.
Blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.