Kun soitin äidilleni vankilasta kertoakseni, että minut on armahdettu viruttuani 10 vuotta sellissä, hän pyörtyi.
Minulle kerrottiin, että hän virkosi vasta, kun hänen päälleen kaadettiin vettä. Myöhemmin, kun hän näki minut ensimmäistä kertaa kaikkien näiden vuosien jälkeen, hän halasi minua lujasti, eikä päästänyt irti ainakaan 15 minuuttiin. Koko tämän ajan onnenkyyneleet virtasivat vuolaasti hänen silmistään.
Jalkapalloa ja mehua
Pakahduin onnesta kuullessani 28.5. että minut oli armahdettu. Olin niin onnellinen, etten pystynyt edes puhumaan. Päivä uutisten jälkeen juhlin vankilassa järjestämällä jalkapallo-ottelun kuolemaantuomitut vastaan muut vangit. Olin valmentanut kuolemaantuomittujen joukkuetta vankeuteni ajan. Voitimme ottelun 3-0! Kaikki olivat iloisia päästessään pelaamaan.
Sinä sunnuntaina menin vankilan kirkkoon. Ostin vähän keksejä ja hedelmämehua jaettavaksi muiden vankien kesken. Kirkossa kuulutettiin, että minut oli armahdettu ja kaikki olivat onnellisia. Minulla oli ystäviä vankilassa; olin opettanut englantia ja matematiikkaa muille vangeille ja innokkaista opiskelijoista oli tullut hyviä ystäviäni.
Rukoilimme kaikkien aktivistien puolesta, jotka kampanjoivat minun vapauttamisekseni
Minut vapautettiin muutama päivä myöhemmin. Sinä ensimmäisenä iltana kotona äitini valmisti erikoisherkkua – nigerialaista okrakeittoa naudanlihalla. Koko perhe söi yhdessä pöydän ääressä. Illallisen jälkeen juhlimme perheen ja ystävien kesken laulamalla, soittamalla ja rukoilemalla. Rukoilimme kaikkien aktivistien puolesta, jotka kampanjoivat minun vapauttamisekseni Amnestyssa ja Nigerian ihmisoikeus- ja ympäristöjärjestö HURSDEF:ssa. Kaikki pääsivät kilistämään juhlissa.
Ensimmäisenä yönä uudessa sängyssäni nukuin todella sikeästi. Viideltä aamulla odotin kuulevani vankilan herätyskellon. Sitten tajusin, että tämä ei ollut unta, vaan olin ihan oikeasti vapaa. Oivallettuani tämän tunsin vapauden kuplivan sielussani. Menin takaisin nukkumaan, enkä noussut ylös ennen kymmentä nauttien täysin siemauksin ”vapausunestani”. Perheeni tuli herättämään minua, mutta pyysin heitä antamaan minun nukkua pidempään. Nukuin niin hyvin.
”Olen elossa, en kummitus!”
Ensimmäisinä vapauteni päivinä törmäsin vanhaan koulukaveriini ja hän katsoi minuun kuin aaveen nähneenä. Paikallisen uskomuksen mukaan kummituksen saa katoamaan heittämällä hiekkaa sen päälle. Koulukaverini poimi maasta hiekkaa ja alkoi kaataa sitä päälleni!
”Älä kaada hiekkaa päälleni, olen elossa, en kummitus!”, sanoin hänelle. Silloin hän halasi minua. Hän oli luullut, että minut oltiin teloitettu. Hän kertoi minulle, ettei ikinä unohtaisi viimeistä kertaa, jolloin näki minut 10 vuotta sitten ennen pidätystäni.
Kotona kaikki tuntui oudolta, vaikka olin helpottunut vapaudestani. Monet asiat ovat muuttuneet kymmenessä vuodessa: uusia siltoja on rakennettu ja kannettavat tietokoneet ja matkapuhelimet ovat nyt yleisessä käytössä.
Liityn taisteluun kidutusta vastaan
Nyt kun olen vapaa, haaveilen pääseväni jatkamaan opintojani. Haluan valmistua lääkäriksi toteuttaakseni edesmenneen isäni toiveet. Mutta minusta tulee myös ihmisoikeusaktivisti ja aion auttaa muita, jotka ovat kohdanneet samat haasteet kuin minä. Olen jo täyttänyt hakemuksen ja ottanut itsestäni passikuvan, mitä vaaditaan HURSDEF:n vapaaehtoiseksi aktivistiksi aikovalta. Järjestön johtaja Justine toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi. Liityn taistoon kidutusta vastaan, jotta kenenkään ei tarvitsisi kokea enää samaa tuskaa kuin minun.
Moses Akatugba. Kirjoittaja tuomittiin kiduttamalla saadun ”tunnustukseen” perusteella kuolemaan aseelliseen ryöstöön osallistumisesta. Kun Moses pidätettiin, hän oli vasta 16-vuotias. Kampanjoimme Moseksen puolesta osana kidutuksen vastaista kampanjaa ja hänet armahdettiin viimein toukokuussa. Suomessa yli 26 000 ihmistä allekirjoitti vetoomuksemme hänen puolestaan.
Amnestyn blogissa ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.