Pakolaisneuvonnan juristi Anna Smallenburg haaveilee aikamatkasta. Hän haluaisi palata ajassa taaksepäin siihen ihmisoikeuksista tinkimättömään Suomeen, jonka turvapaikkajärjestelmän oikeudenmukaisuuteen saattoi luottaa.
”Sinusta tulisi varmaan hyvä tuomari”, totesi isä, kun Anna Smallenburg sovitteli lapsena pikkusiskojensa riitoja ja laati saavutetuista kompromisseista kirjallisia sopimuksia. Isän kannustus jäi kytemään tytön mieleen.
Kipinä roihahti pian palavaksi innoksi hakea opiskelemaan oikeustieteitä, mikä helpotti Smallenburgin lukiovalintaa: turkulaisessa Juhana Herttuan lukiossa oli tuohon aikaan vielä melko harvinainen mahdollisuus opiskella lakitietoa valinnaisena aineena, sillä koulun liikunnanopettaja oli varatuomari.
Toinen Smallenburgin tulevaisuuteen vaikuttaneista kipinöistä syttyi yläasteella, kun englannin opettaja laittoi oppilaat tutustumaan Amnestyn kansainvälisiin nettisivuihin. Nuoret kirjoittivat englanniksi vetoomuskirjeitä päättäjille mielipide- ja poliittisten vankien puolesta. Teini-ikäinen Smallenburg havahtui ensimmäistä kertaa siihen, että jossain virui ihmisiä vankilassa ilman oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.
Hän oivalsi, että oikeustieteellisen koulutuksen avulla hän voisi toimia myös ihmisoikeuksien hyväksi.
Valmistautuessaan yliopiston pääsykokeisiin Smallenburg sai tietää, että Turussa toimi oikeustieteiden opiskelijoista ja juristeista koostuva Amnestyn paikallisryhmä. Sillä hetkellä hän oivalsi, että oikeustieteellisen koulutuksen avulla hän voisi toimia myös ihmisoikeuksien hyväksi. Ajatus kahden intohimon yhdistämisestä antoi valtavasti motivaatiota pänttäämiseen.
Saatuaan opiskelupaikan, Smallenburg marssi heti ensimmäisellä opiskeluviikolla Amnestyn juristiryhmän uusien aktiivien tapaamiseen ja päätyi lopulta vetämään ryhmän toimintaa monen vuoden ajan.
Juristiryhmän kautta Smallenburg kuuli ensimmäistä kertaa Pakolaisneuvonnasta, tuosta voittoa tavoittelemattomasta lakiasiaintoimistosta ja asiantuntijajärjestöstä, joka antaa oikeudellista apua ja neuvontaa turvapaikanhakijoille, pakolaisille ja muille ulkomaalaisille Suomessa. Mielikuva, jossa ihmisoikeuksista ja kansainvälisestä oikeudesta kiinnostuneelle juristille ei löydy työpaikkoja kuin ulkomailta, korvautui tavoitteella päästä Pakolaisneuvontaan töihin.
Kesätyöntekijänä aloittanut Smallenburg jäi sille tielle. Nyt hän on työskennellyt Pakolaisneuvonnassa jo melkein vuosikymmenen ajan.
Erityisosaamisalueena ihmiskauppa
Pakolaisneuvonta ry sai alkunsa vuonna 1988 aikana, jolloin Suomeen alkoi ensimmäistä kertaa tulla turvapaikanhakijoita itsenäisesti. Tuolloin joukko yksityishenkilöitä ja yhdistyksiä havahtui siihen, että Suomesta turvapaikkaa hakevat ihmiset tarvitsevat oikeudellista neuvontaa.
Sittemmin Pakolaisneuvonta on kasvanut merkittäväksi ja ainutlaatuiseksi toimijaksi suomalaisella järjestökentällä. Se on seurannut läheltä Suomen ulkomaalaislainsäädännön ja -käytäntöjen kehittymistä sekä niiden vaikutusta ulkomaalaisten oikeuksien toteutumiseen. Järjestöstä löytyy paljon asiantuntemusta etenkin haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten – kuten esimerkiksi yksin tulleiden turvapaikanhakijalasten, ihmiskaupan ja kidutuksen uhrien sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien turvapaikanhakijoiden – avustamisessa.
”Ei täällä kovin usein pääse näkemään oikeasti onnellisia loppuja.”
Anna Smallenburgin erikoisosaamisalue on ihmiskauppa. Ihmiskaupan uhrien avustaminen on Smallenburgin mukaan haastavaa jo tunnistamisesta lähtien, sillä uhrit eivät tyypillisesti itse hakeudu avun piiriin. Heidät on yleensä hyvin tehokkaasti peloteltu hiljaisiksi ja kynnys kertoa kokemastaan viranomaisille on korkea. Ihminen on saattanut joutua esimerkiksi pakkotyöhön toisessa EU-maassa matkalla Suomeen ja pelkää tulevansa käännytetyksi takaisin.
Viime vuodesta alkaen Pakolaisneuvonnan asiakaskunnassa on ollut myös aiempaa enemmän ihmisiä, jotka ovat päätyneet ihmiskaupan uhreiksi Suomessa. Turvapaikkaprosessin läpikäyneet ja kielteisen päätöksen saatuaan vastaanottopalveluiden piiristä tippuneet, niin sanotut paperittomat, ovat erityisen alttiita hyväksikäytölle.
Pakolaisneuvonnan juristina Smallenburgin päätyötä on turvapaikkaprosessin eri vaiheissa avustaminen, minkä ohella hän hoitaa myös perheenyhdistämisjuttuja ja muita oleskelulupa-asioita. Lisäksi työhön kuuluu yhteiskunnallinen vaikuttaminen asiantuntijalausuntojen antamisen ja erilaisiin työryhmiin osallistumisen kautta. Smallenburg toimii esimerkiksi ”Harmaan eri sävyt” -hankkeessa, jossa Pakolaisneuvonta tekee yhteistyötä Rikosuhripäivystyksen, Monika-Naiset liiton ja Pro-tukipisteen kanssa. Jokaisella järjestöllä on oma roolinsa ihmiskaupan vastaisessa työssä.
Työkavereiden tuella läpi vaikeiden aikojen
Raskaassa työssä jaksaakseen Smallenburg pyrkii pitämään huolen siitä, että hän tekee vapaa-ajallaan jotain aivan muuta. Kotona televisio sammuu usein kesken kymmenen uutisten.
”Kyllä siinä pitää tehdä selkeä ero. Minä en ole se tyyppi, joka lähtee töiden jälkeen katsomaan jotain Syyrian sodasta kertovaa dokumenttielokuvaa.”
Kymmenen vuoden aikana Smallenburg on kohdannut työssään paljon sellaista, mihin opinnot oikeustieteellisessä eivät valmistaneet. Siksi kiitosta saa Pakolaisneuvonnan avoin ja kannustava työyhteisö, missä työkaverit neuvovat ja tukevat toinen toistaan:
”Koskaan ei kukaan ole sanonut, että älä tule kyselemään.”
Minä en ole se tyyppi, joka lähtee töiden jälkeen katsomaan jotain Syyrian sodasta kertovaa dokumenttielokuvaa.”
Erityisen tärkeää työyhteisön vertaistuki on ollut Suomen kiristyneen turvapaikkapolitiikan realiteetteihin sopeutumisessa. Vuonna 2016 tehdyt heikennykset turvapaikanhakijoiden oikeusturvaan ovat sekä vaikeuttaneet Smallenburgin ja hänen kollegoidensa työtä että murentaneet hänen uskoaan Suomeen ihmisoikeuksia puolustavana maana.
”Se, että on lähdetty heikentämään yhden ihmisryhmän oikeuksia tällä tavalla, on ollut minulle henkilökohtaisesti todella vaikea asia sulattaa”, Smallenburg myöntää, ”että Suomessakin voidaan tehdä näin.”
Valitettavaa Smallenburgin mielestä on myös se, että Pakolaisneuvonnan juristit ovat joutuneet viime vuosina jälleen tekemään suomalaisten tuomioistuinten päätöksistä valituksia tai täytäntöönpanokieltohakemuksia ylikansallisiin elimiin, kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen ja YK:n kidutuksen vastaiseen komiteaan saakka.
Suurin osa ongelmista voitaisiin Smallenburgin mukaan välttää, jos turvapaikkaprosessin alkuvaiheeseen panostettaisiin riittävästi. Turvapaikanhakijoiden saaman oikeusavun rajaamisen seuraukset näkyvät nyt tapauksina, joissa ihmiskaupan tai kidutuksen uhreja tunnistetaan vasta valitusvaiheessa kielteisten turvapaikkapäätösten jälkeen.
”Liian paljon jätetään sen varaan, että kyllä tuomioistuimet sitten korjaavat.”
Parhaat voitot saavutetaan ilman taistelua
Vaikeiden oikeusjuttujen voittaminen on Smallenburgista palkitsevaa, mutta mieluummin hän säästäisi asiakkaidensa voimavaroja. Parhaat muistot ovatkin tapauksista, joissa kaikki on sujunut hyvin alusta loppuun. Niissä turvapaikanhakija on saanut riittävästi neuvontaa ja tarvitsemiaan terveydenhuollon palveluita, avustaja on päässyt mukaan puhutteluun, jossa on ollut mukana asiansa osaava puhuttelija ja tulkki. Parhaimmillaan turvapaikanhakija on kokenut, että hänet on kohdattu ihmisenä.
Smallenburg harvoin kuulee asiakkaistaan enää oleskeluluvan myöntämisen jälkeen, vaikka joku saattaakin palata vuosia myöhemmin esimerkiksi hakiessaan Suomen kansalaisuutta. Monet eivät ymmärrettävästi tahdo pitää yhteyttä turvapaikkaprosessista muistuttavaan juristiin, vaan jatkavat mieluummin elämässään eteenpäin. Smallenburg huomauttaa, että hänen työnsä loppuessa asiakkaan henkinen pahoinvointi ja taistelu esimerkiksi perheen puolesta monesti jatkuu.
”Ei täällä kovin usein pääse näkemään oikeasti onnellisia loppuja.
Ainakin yksi poikkeus sääntöön on kuitenkin jäänyt elävästi Smallenburgin mieleen: asiakas, jota hän oli avustanut sekä turvapaikka- että perheenyhdistämisasiassa, tuli myöhemmin pienten lastensa kanssa tervehtimään häntä Pakolaisneuvonnan toimistolle. Smallenburgille oman työn tulos konkretisoitui tuolloin aivan uudella tavalla, kun hän pääsi tapaamaan kasvotusten siihen asti vain niminä paperilla olleet lapset.
”Siinä tuli sellainen olo, että se juttu on todellakin loppuun käsitelty.”
Toiveissa paluu takaisin vanhoihin hyviin aikoihin
Tulevaisuuteen Smallenburg suhtautuu varovaisen toiveikkaasti. Turvapaikanhakijoiden oikeusturvan parantamiseksi ei hänen mielestään olisi tarpeen keksiä mitään uutta vaan ennemminkin palata ajassa taaksepäin.
”Muistan vielä ajan, kun yhteistyö eri viranomaistahojen kanssa sujui hyvin ja pystyimme luottamaan siihen, että asiakkaat saivat tarvitsemansa avun.”
Ennen kuin Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden määrä moninkertaistui lyhyessä ajassa syksyllä 2015, turvapaikkamenettelyn laatu Suomessa oli vielä hyvä. Vuonna 2016 tehdyt muutokset oikeusapuun ja erityisesti vaadittuun työmäärään nähden liian mataliksi määritellyt oikeusapupalkkiot ovat vaikuttaneet myös Pakolaisneuvontaan, joka on joutunut lakimuutosten seurauksena supistamaan toimintaansa.
”Me teemme edelleen sen, mitä täytyy tehdä – tietenkin. Mutta se tarkoittaa sitä, että teemme puolet siitä työstä ilman minkäänlaista korvausta.”
Teksti ja kuva: Emma Vepsä