16-vuotias Fereshteh Akbari piti Amnestyn mielenosoituksessa puheen, jossa hän avasi turvapaikkaprosessin keskellä elävien afganistanilaisnuorten kokemuksia. ”Ensimmäisen kielteisen päätöksen jälkeen hautasin kaikki unelmat, mitä olin kantanut mukanani Iranista Euroopan halki Suomeen.
Fereshteh Akbari on 16-vuotias afganistanilainen tyttö, joka on tullut 2,5 vuotta sitten Iranista Suomeen kiintiöpakolaisena. Hän ei ole koskaan käynyt Afganistanissa.
Tiistaina 9.10.2018 luovutimme sisäministeri Kai Mykkäselle vetoomuksen, jossa vaadimme, ettei ketään saa palauttaa Afganistaniin ennen kuin se on turvallista. Ennen vetoomuksen luovutusta sisiäministeriön edessä järjestettiin mielenosoitus, jossa Fereshteh piti alla olleen puheen.
”Tässä kirjoitelmassa Fereshta on yhtä kuin tuhannet muut afganistanilaistytöt, jotka taistelevat näiden ongelmien kanssa. Tarina ei ole suoraan minun elämästäni vaan kerto muista Fereshtoista. Käytin omaa nimeäni, koska halusin pistää itseni kaverieni elämään, joilla ei ole mitään toivoa”, Fereshteh kuvailee.
”Minulla on ystäviä, jotka ovat tulleet tänne ilman, että heillä on mukanaan mitään. Joskus tuntuu, että palautuspäätös annettaisiin sekunnissa. Kaikki tietävät, että Afganistanissa on sota. Ei kukaan ole sodassa turvassa.”
Fereshtehin puhe:
Afganistaniin ei saa palauttaa ketään!
Minä ja minun vanhempani olemme syntyneet Iranissa ja olemme asuneet siellä. Kaikki oli hyvin ja elämä hymyili, mutta vain minun kuvitelmissani ja ajatuksissani, kunnes aloitin koulunkäynnin.
Rakastin herätä joka aamu ja laittaa repun selkään ja mennä koulun suuntaan. Siinä iässä en ollut valmis vaihtamaan kovaa puista koulupenkkiäni mihinkään.
Eräänä kauniina päivänä ennen tunnin alkua rehtori tuli käymään meidän luokassa, ilmoittamassa valituista opiskelijoista, jotka osallistuvat kahden viikon päästä alkavaan kansainväliseen kilpailuun. Rehtorin puheesta sain käsityksen, että oli kyse tärkeästä kilpailusta ja sinne valittiin vain parhaimmat opiskelijat edustamaan koulua.
Rakastin herätä joka aamu ja laittaa repun selkään ja mennä koulun suuntaan.
Siinä vaiheessa kiinnostukseni rehtorin puhetta kohtaan romahti nollaan, ei enää kiinnostanut kuunnella rehtoria ja tietää ketkä minun luokkalaisista valitaan joukkueeseen. Olin omissa maailmoissa ja piirsin vihkooni jotain, kunnes kuulin oman nimeni. Katsoin pilke silmäkulmassa ja ihmeissään kohti rehtorin suuta, joka liikkui, mutta innostuksen määrästä en kuullut mitään. Rehtorin ilmoituksen jälkeen, joka ilta laittaessani päätä tyynyyn ajatukset menivät automaattisesti kilpailuun. Nämä kaksi viikkoa oli yksi minun elämäni pisimmistä viikoista. Aika kului hitaammin kuin koskaan.
Vihdoin varsinainen kilpailupäivä koitti. Oli aurinkoista. Rehtori tuli hakemaan valitut opiskelijat. Hän luetteli nimiä paperistaan, kuuntelin innokkaasti häntä, mutta en kuullut omaa nimeäni ja lopuksi toivotti menestystä opiskelijoille ja oli poistumassa luokasta, kun kysyin entä minä?
Vastaukseksi sain kuulla: ”Olet afganistanilainen!”
En ymmärtänyt mitä hän tarkoittaa!
Kyyneleet silmissä juoksin luokasta ulos ja suuntasin kotiin. Matkalla yhtäkkiä tuli mieleen, että olin kuullut tämän minun vanhempieni suusta.
Saavuin kotiin ja ryntäsin äidin luo ja kysyin: ”Äiti, mikä on afganistanilainen?”
Hän selitti minulle kaiken ja vastasi: ”Afganistanilainen tarkoittaa sinua! Sinua, joka et pysty osallistumaan kilpailuun!”
Saavuin kotiin ja ryntäsin äidin luo ja kysyin: ”Äiti, mikä on afganistanilainen?” Hän selitti minulle kaiken ja vastasi: ”Afganistanilainen tarkoittaa sinua!
Tämän jälkeen tajusin, että tämä maa ei ole enää minun paikkani asua. En pysty saavuttamaan ja tavoittamaan unelmiani. Tunsin olevani häkissä, jossa ei ole mitään pakoreittiä. Kunnes kuulin, että rajat ovat nyt auki. Näin unelmani rajojen toisella puolella. Kesti muutama kuukausi suostutella vanhempani hyväksymään lähtöni.
Minun nimeni on Fereshta, joka tarkoittaa enkeliä dariksi.
Äitini sanoi kauniin lauseen ennen lähtöäni, joka en tule unohtamaan ikinä: ”Mene Fereshta, minun ihana Fereshta ja lennä. Lennä ja tavoittele unelmiasi.”
Matka oli todella raskas ja vaikea.
”Lentäminen” ei ollutkaan kovin helppoa. Iranin rajalla minun unelmieni tai kuoleman välillä oli vain 10 metriä Välimeren säälimättömiin aaltoihin, joka nielaisi ihmisiä lapsista aikuisiin tai naisista miehiin.
Hyväksyin nämä vaikeudet ja lohdutin itseäni sillä, että pääsen kohta maahan, jossa pystyn toteuttamaan itseäni, asumaan rauhassa ja turvassa.
Mutta oliko tosiaan näin? Oliko vaarallinen matka ja ne riskit tämän arvoista? Olinko nyt rauhassa?
Ei tosiaankaan ollut näin. Enkä ollut rauhassa.
Ensimmäisen kielteisen päätöksen jälkeen hautasin kaikki unelmat, mitä olin kantanut mukanani Iranista Euroopan halki Suomeen. Ensimmäisen kielteisin päätöksen jälkeen ei ollut motivaatiota tehdä mitään. Olin maassa. Olin enkeli, joiden siivet oli murskattu. En uskaltanut soittaa äidilleni ja kertoa tästä.
Ensimmäisen kielteisen päätöksen jälkeen hautasin kaikki unelmat, mitä olin kantanut mukanani Iranista Euroopan halki Suomeen.
Toisen negatiivisen päätöksen saatuani en ollut enää shokissa enkä surullinen. Minä olin palaamassa äidin lämpimään ja ihanaan syliin. Minä olin palaamassa rakkaan perheen luo. Minä olin palaamassa lapsuuden kotiin.
Ei tietenkään se aito minä, se aito Fereshta – vaan Fereshta, jolla ei ole enää siipiä lentämään.
Fereshta, jolla ei ole enää mitään toivoa tai unelmaa.
Olin näissä ajatuksissa, kunnes minulle kerrottiin, että minua palautetaan Afganistaniin. Maahan, jota en ole ikinä nähnyt tai ollut. Minua pakkopalautetaan Afganistaniin. Afganistan, joka on tunnettu sodasta, vähemmistöjen syrjinnästä, terrorismista, köyhyydestä, ja…
Nyt minun jokainen solu oli ymmärtänyt ja sisäistänyt mitä äitini vastaus tarkoitti.
Afganistanilainen, eli ikuinen pakolainen, jolla ei ole tilaa missään maailmankolkassa. Eikä edes varmaan taivaissakaan.
Tekstissä ilmaistut näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta järjestön virallista kantaa.