Suomessa naiset kokevat lähisuhdeväkivaltaa huomattavan usein. Valitettavan moni jää yksin, vaikka apua haetaan monelta taholta. Raiskauskriisikeskus Tukinaisen toteuttama kysely paljastaa laajan kuilun uhrien avuntarpeen ja palvelujärjestelmän toiminnan välillä. Selvitys toteutettiin yhteistyössä Amnestyn kanssa.
Kyselyyn vastasi 114 henkilöä, joista valtaosa oli naisia. Useimmat olivat kokeneet useita väkivallan muotoja samanaikaisesti: seksuaaliväkivaltaa (79 %), henkistä väkivaltaa (74 %), fyysistä väkivaltaa (59 %), taloudellista väkivaltaa (41 %) sekä vainoa, kuten ei-toivottua yhteydenpitoa (41 %). Monet kuvasivat väkivaltaa, joka jatkui vuosia ja kietoutui fyysiseen, henkiseen, seksuaaliseen ja taloudelliseen kontrolliin. Silti väkivalta jäi usein taka-alalle palvelukohtaamisissa: tilanteita selitettiin vuorovaikutusongelmilla tai parisuhderiidoilla, vaikka kyse oli vakavasta väkivallasta.
Väitöskirjatutkija Minttu Viinin mukaan selvitys vahvistaa aiempaa tutkimustietoa väkivallan pitkäkestoisista ja ylisukupolvisista seurauksista: “Kun väkivalta kasaantuu ja varjostaa parisuhdetta ja perhe-elämää, se vaikuttaa väistämättä myös sitä todistaviin ja kokeviin lapsiin. Pirstaleiseksi tiedetyssä palvelujärjestelmässä seksuaaliväkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden avunsaanti paikoin jopa estyy.”
Lähes kaikki vastaajat kuvasivat ongelmia vähintään yhdessä palvelussa. Eniten ongelmia koettiin poliisin, sosiaalityön, lastensuojelun, perusterveydenhuollon ja oikeusprosessien kanssa. Noin 88 prosenttia vastaajista kertoi virheistä, epäasiallisesta kohtelusta tai puutteista pitkittyneen väkivallan tunnistamisessa ja kirjaamisessa. Väkivaltaa vähäteltiin tai ohitettiin kokonaan: se kirjattiin vuorovaikutusongelmaksi, uhrin pelko ei näkynyt päätöksissä, eikä väkivallan jatkumisen riskiä arvioitu riittävästi.
Rikosprosessi näyttäytyi monelle kuormittavana riskinä, ei keinona saada oikeutta. 54 prosenttia vastaajista oli tehnyt rikosilmoituksen, 40 prosenttia ei. Ilmoittamatta jättämisen syitä olivat häpeä, pelko, epäluottamus viranomaisiin ja kokemus siitä, ettei ilmoittaminen johtaisi muutokseen. Monet kuvasivat tilanteita, joissa rikosilmoitusta ei otettu vastaan, esitutkinta jäi puutteelliseksi tai tekijä ei joutunut vastuuseen.
Järjestöistä ja erityistukipalveluista, kuten Seri-tukikeskuksista, kerrottiin pääosin myönteisiä kokemuksia: uhria kuunneltiin ja hänet otettiin vakavasti. Monelle järjestön työntekijä oli ensimmäinen, joka sanoitti koetun väkivallaksi ja auttoi hahmottamaan seuraavia askelia. Kysely osoittaa, että tällä hetkellä väkivaltaa kokeneiden palvelut ovat riittämättömiä, esimerkiksi pitkäkestoinen tuki on pirstaleista tai olematonta.
Amnestyn asiantuntija Pia Puu Oksanen muistuttaa, että ihmisoikeussopimukset velvoittavat valtioita: “Sopimukset asettavat minimin, jonka tavoittamiseen valtiot sitoutuvat. Tällä hetkellä Suomi ei täytä väkivaltaa kokeneiden palvelutarjonnan osalta tätä minimiä.”
Tukinaisen johtava kriisityöntekijä Johanna Linner Matikka painottaa puolestaan järjestöjen merkitystä. Väkivallan kohteena olleet tarvitsevat matalan kynnyksen maksuttomia palveluita, joissa he saavat tukea toipumiseen ja tulevat kohdatuiksi ilmiön edellyttämällä sensitiivisyydellä.
“Järjestöihin kohdistuvat avustusleikkaukset uhkaavat avun saannin ja toipumisen mahdollisuuksia. Ilman järjestörahoituksen merkittävää kasvattamista Istanbulin sopimuksen lupaus pitkäkestoisesta tuesta ei toteudu.”
Hallitus leikkaa sosiaali- ja terveysalan järjestöiltä 140 miljoonaa euroa vuoteen 2027 mennessä. Tämä on yli kolmannes kaikkien sote-järjestöjen valtionavustuksesta.
Jotta väkivaltaa kokeneet saavat aidosti apua, on keskeisille ammattiryhmille järjestettävä koulutusta väkivallan tunnistamisesta. Palvelupolkuja on kehitettävä kriisistä pitkäkestoiseen toipumiseen, ja rikosprosessia ja kirjaamiskäytäntöjä on tehostettava. Lisäksi väkivallan jatkumisen riski ja turvallisuus on arvioitava aina, kun väkivallasta on viitteitä.
Järjestöille ja erityistukipalveluille on varattava riittävä rahoitus, jotta ne voivat jatkossakin tukea uhreja. Myös lainsäädäntöä on kehitettävä, esimerkiksi kriminalisoimalla pakottava kontrolli.
Kyselystä lyhyesti
Kyselyn toteuttaja: Raiskauskriisikeskus Tukinainen. Amnesty International Suomen osasto ry on tukenut kyselyn suunnittelua ja raportin julkaisua.
Vastaajat: 114 väkivaltaa kokenutta eri puolilta Suomea
Aikaväli: kesä–syyskuu 2025
Kysely toteutettiin anonyymisti verkkokyselynä, ja se suunnattiin väkivaltaa kokeneille aikuisille.