Vahvan johtajan lumo – autoritarismi nostaa jälleen päätään

Maailman autoritaariset johtajat ovat saaneet seurata kadehtien, kuinka USA:n presidentti Donald Trump on onnistunut keskittämään valtaa itselleen tavalla, johon yleensä menee vuosia. Samaan aikaan demokratiaa muserretaan pala palalta ympäri maailman. Autoritarisoituminen on viekas kehitys, sillä se etenee usein laillista reittiä. Siksi siihen voi olla vaikea havahtua ennen kuin on myöhäistä.

– Minun työtäni on pysyä kärryillä kaikesta, mitä tapahtuu, mutta näinä aikoina se vaatisi luopumista koko muusta elämästä. Tämän puhelun aikanakin Trump on voinut keksiä mitä vaan, hymähtää ruotsalaisen V-Dem-instituutin demokratiatutkija Marina Nord ja puistelee päätään Teams-ruudulla.

Donald Trumpin toisella virkakaudella vauhti on ollut historiallisen hurjaa. Avoimen autoritaarinen johtaja on määrätietoisesti romuttanut paitsi maansa demokratian myös 80 vuotta kestäneen maailmanjärjestyksen rakenteita.

– Meille tutkijoille ei ollut mikään yllätys, että Trump alkaa murentaa demokratiaa ja keskittää valtaa itselleen. Hän tekee täsmälleen samaa kuin muutkin autoritaariset johtajat, kuten Viktor Orbán Unkarissa, Recep Tayyip Erdoğan Turkissa ja Aleksandar Vučić Serbiassa. Mutta heillä meni siihen vuosia. Trump on saavuttanut saman kolmessa kuukaudessa.

Donald Trumpista onkin käytetty termiä ”superkiihdyttäjä”. Se kuvaa vauhtia ja voimaa, jolla maailman suurimman talous- ja sotilasmahdin johtaja on puskenut demokratiaa kohti autoritaarisuutta.

Ironista kyllä, Yhdysvallat on ollut maailman suurin kehittyville maille maksettavan demokratiatuen rahoittaja. Nord uskoo, että amerikkalaisen kehitysavun (USAID) alasajon seuraukset tuntuvat monessa maassa vuosikymmenten ajan.

– Näitä rakenteita on helppo purkaa, mutta erittäin vaikea rakentaa uudelleen. Vaikka alasajo saataisiin pysäytettyä, suuri osa jo aiheutetuista vahingoista on peruuttamattomia.

Jopa aluevaltauksilla uhoavan Trumpin aggressiivinen America first -nationalismi vie pohjaa yhteisiin sääntöihin perustuvalta maailmanjärjestykseltä. Jos se korvataan autoritaaristen johtajien keskinäisillä diileillä, Nordin mukaan voimattomimpia ovat pienet maat, jotka joutuvat seuraamaan kaupankäyntiä vierestä. Jalkoihin jäävät myös ihmisoikeudet. Nord laskee nyt toivonsa Euroopan unionin varaan.

– EU on maailman ainoa riittävän iso ja vaikutusvaltainen toimija, joka voi astua esiin ja yrittää täyttää demokratiatyhjiön, jonka Yhdysvallat on jättänyt. Jos EU tarttuu tähän mahdollisuuteen, ihmisoikeuksilla on yhä toivoa.

Maailman viidestä suurimmasta valtiosta Yhdysvallat on ainoa demokratia. Ellei kehitys pysähdy, se on luisumassa samaan autoritaaristen valtioiden listaan kuin Intia, Kiina, Indonesia ja Pakistan. Vahvan johtajan vaarallinen lumo hallitsee koko planeettaa – ja pitää otteessaan enemmän valtioita kuin vuosikymmeniin.

Suurten lupausten saattelemana valtaan äänestetty Trump ei ole yksin. Hän on tämän hetken näkyvin esimerkki globaalista ilmiöstä.

Tutkijat puhuvat autoritarisoitumisen kolmannesta aallosta. Ensimmäinen aalto vyöryi maailmansotien välillä ja nosti valtaan Adolf Hitlerin kaltaiset diktaattorit. Toinen aalto näkyi kylmän sodan aikana 1960–70-luvuilla sotilasvallankaappauksina, jotka saattoivat romahduttaa demokratian yhdessä yössä.

Käsillä olevassa kolmannessa aallossa autoritarisoituminen etenee usein laillista reittiä. Demokratiaa ei kaadeta nopeasti ulkoa vaan hitaasti sisältä. Siksi kehitykseen voi olla vaikea havahtua ennen kuin on myöhäistä.

Tilastot hätkähdyttävät. Vuonna 2024 maailmassa oli 88 demokraattista ja 91 autoritaarista valtiota. Itsevaltaisesti hallittujen valtioiden määrä vei voiton ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen, kertoo V-Demin vuosittainen demokratiaraportti.

Vauhti on vain kiihtymässä. Tutkimuksen mukaan 45 valtiota on luisumassa kohti autoritaarista hallintoa. Niitä ovat muun muassa Georgia, Indonesia ja Sudan. Vain 19 valtiota on demokratisoitumassa: muun muassa Brasilia, Puola ja Thaimaa. Autoritarisoituvissa valtioissa asuu 38 prosenttia maailman väestöstä. Demokratisoituvissa vain 6 prosenttia.

Tässä yhteydessä demokratia on syytä määritellä tarkemmin. Vaalidemokratia tarkoittaa järjestelmää, jossa vaalit kyllä pidetään, mutta esimerkiksi sananvapautta, oikeusvaltioperiaatetta ja kansalaisoikeuksia ei ole taattu. Liberaalissa demokratiassa vaalit yhdistyvät oikeusvaltion periaatteisiin, vallan kolmijakoon ja perusoikeuksien turvaamiseen, oli vallassa kuka tahansa.

Tällä jaottelulla näkymä on vielä synkempi. Liberaali demokratia on nyt maailman harvinaisin hallintomalli. Suomi mukaan luettuna liberaalidemokraattisia maita on vain 29. Viimeksi liberaaleja demokratioita oli yhtä vähän vuonna 1990, Neuvostoliiton hajoamisen kynnyksellä. Liberaalissa demokratiassa elävien ihmisten absoluuttinen määrä on vajonnut jo vuoden 1985 tasolle.

Autoritaarisen kehityksen tunnusmerkit, kuten sananvapauden heikentyminen, disinformaation määrä ja poliittinen polarisaatio, ovat niin ikään historiallisessa nousussa.

Kaikkein synkimmän kuvan antaa bruttokansantuotteen perusteella painotettu tilasto. Käytännössä tilasto kuvaa autoritaaristen maiden taloudellista vaikutusvaltaa maailmassa. Siinä demokraattisten valtioiden osuus on laskenut 25 vuotta, ja on nyt alimmillaan koko yli 50 vuoden mittaisessa tilastohistoriassa.

Näitä rakenteita on helppo purkaa, mutta erittäin vaikea rakentaa uudelleen.

Miksi olemme päätyneet keskelle kolmatta aaltoa? Miksi ihmiset valitsevat mieluummin diktaattorimaisen kuin demokraattisen johtajan? Miljardin dollarin kysymys, huokaisee Nord. Hänen mukaansa aiheesta käydään polttavaa akateemista keskustelua.

– Ilmiö on hyvin konteksti- ja maakohtainen. Yleisesti syynä on jonkinlainen pettymys demokratiaan. Taustalla voi olla talouskriisi, kasvava eriarvoisuus tai tulevaisuudesta koettu turvattomuuden tunne. Joissain maissa kyse on turvallisuushuolista, kuten Afrikan maissa Boko Haramin kaltaisten ryhmien toiminnasta.

Tällä vuosituhannella maailma on moninapaistunut, eli kansainvälinen valta jakautuu yhä useamman toimijan kesken. Nordin mukaan sekin voi osaltaan vaikuttaa autorisoitumiseen. Kun valtio alkaa menettää taloudellista tai sotilaallista ylivaltaansa, se voi Nordin mukaan herättää tunteen, että nyt on viimeinen mahdollisuus tarttua tilaisuuteen ja kääntää kurssi. Esimerkiksi Trump sai tilaisuuden tarjota äänestäjilleen toivoa, kun Yhdysvallat alkoi heikentyä suhteessa Kiinaan: ”Let’s make America great again!”

– Samaa dynamiikkaa on nähtävissä Venäjällä, joka on menettänyt taloudellista ja sotilaallista vaikutusvaltaansa lähialueillaan. Ukrainassa käynnissä oleva sotakin liittyy tähän laajempaan keskusteluun siitä, miksi vahvat valtiot aloittavat sotia sekä purkavat kansainvälisiä instituutioita ja järjestelmiä.

Nord summaa toistuvan kaavan: epävarmassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä populistijohtajat nousevat esiin ja tarttuvat ihmisten tyytymättömyyteen. He lukevat tilannetta ja nostavat esiin huolenaiheet, joita alkavat käyttää hyväksi.

– Tällaiset populistijohtajat ovat aluksi oire siitä, että yhteiskunnassa on jokin vialla. Mutta kun he pääsevät valtaan, he eivät enää ole vain oire. Heistä tulee ongelman syy.

Suuri osa jo aiheutetuista vahingoista on peruuttamattomia.

Pettymys, huoli ja pelko ovat syvästi inhimillisiä tunteita. Autoritaarisen johtajan lumo on otollisissa olosuhteissa vastustamaton juuri siksi: se vetoaa ihmismielen luontaisiin tarpeisiin ja taipumuksiin.

Psykologian tohtori Jukka Häkkinen on kirjoittanut aiheesta kirjan, Salaliitot ympärilläni: miksi aivomme eivät ole kiinnostuneita totuudesta? Hän sanoo, että Trumpin kaltaisen johtajan ihailijaa voi äkkiseltään olla houkutus lähestyä vähätellen, samalla tavalla kuin salaliittoteoreetikkoa.

– Kummatkin on tosi helppo toiseuttaa: ne ovat niitä tyhmiä ja kouluttamattomia, jotka menevät tunteiden vallassa, mutta minähän ajattelen fiksusti. Silloin ei nähdä omia sokeita pisteitä.

Häkkinen toteaa, että sama yksinkertaistaminen ja toiseuttaminen on mekanismi, jota populistitkin käyttävät.

– Oikeasti meissä jokaisessa on alttius viehättyä helpoista ratkaisuista ja vahvoista johtajista, jos tunnemme riittävää voimattomuutta ja uhan tunnetta.

Häkkisestä kevään 2020 koronakriisi oli hyvä esimerkki olosuhteille, jotka altistavat vahvan johtajan lumolle. Kun tuntemattoman pandemian uhka lankesi Suomen ylle, demokraattinen keskustelu alkoi tuntua tuskastuttavan hitaalta. Moni Suomessa alkoi kaivata vahvaa auktoriteettia, joka löisi nyrkin pöytään ja kertoisi, mitä pitää tehdä. Joku saattoi jopa kadehtia autoritaarista Kiinaa, joka pystyi ottamaan tilanteen heti haltuun viemällä kansalaisiltaan liikkumis- ja kokoontumisvapauden.

– Pelottavissa tilanteissa ihminen ei halua jäädä epävarmuuden tilaan. Siksi meistä on helpottavaa, kun joku väittää itsevarmasti tietävänsä, että ongelma on tässä ja minä ratkaisen sen heti huomenna. Jos kriisin keskellä saa edes näennäistä varmuutta, se vähentää ahdistusta.

Tarpeelle on psykologiassa englanninkielinen termi ”need for closure”. Häkkinen lisää toisen englanninkielisen termin tarpeesta, jonka autoritaaristen johtajien lupaukset täyttävät: ”need for control”, kontrollin kaipuu.

– Kontrollin puute on psyykkisesti ahdistavaa varsinkin pelon vallassa. Haluamme tuntea, että tilanne on hallinnassa. Jos emme itse voi hallita sitä, haluamme että joku muu hallitsee.

Autoritaaristen johtajien keskinäisten diilien edessä voimattomimpia ovat pienet maat, jotka joutuvat seuraamaan kaupankäyntiä vierestä. 

Psykologisesti ei ole sattumaa, että epävarmat ajat houkuttelevat äänestämään autoritaarisia johtajia. Häkkinen sanoo, että ihmistä ei ole luotu pohdiskelemaan silloin, kun on tiukka paikka. Voimakkaan tunteen vallassa intuitio syrjäyttää hitaamman harkinnan. Evoluution kannalta se on ollut lajillemme selviytymiskeino.

– Jos on hirveän peloissaan tai raivoissaan, aivot alkavat optimoida toimintaa, että nyt ei kannata jäädä tuleen makaamaan, vaan mennään eikä meinata. Stressitilassa tartumme ensimmäiseen helppoon ratkaisuun.

Kolmannen aallon autoritaaristen johtajien on entistä helpompi käyttää kriisimielialaa hyväkseen, sillä he kalastelevat seuraajiaan tunnekuohujen keskeltä. Sosiaalisen median algoritmit suosivat eniten tunteita herättävää sisältöä. Ihmiset ryhmittyvät vihaa, pelkoa tai hurmosta lietsovan sisällön äärelle. Kun tunne ottaa vallan, harkintakyky hämärtyy ja helpot selitykset alkavat houkutella.

Kaoottista oloa ruokitaan tietoisella strategialla, jolle Trumpin ensimmäiseen vaalivoittoon siivittänyt oikeistolaisen alt-right-liikkeen päästrategi Steve Bannon keksi karskin nimityksen: ”flood the zone with shit”. Tavoitteena on täyttää tila ristiriitaisilla roskakommenteilla, valeuutisilla ja disinformaatiolla, jolloin hämmentynyt yksilö ei lopulta tiedä, mikä on totta ja mikä valetta – kunnes jäljelle jää vain epäluottamus kaikkeen.

Keskellä kaaosta aivot janoavat yksinkertaista selitystä monimutkaiselle tilanteelle. Kontrolli on saatava takaisin. Maailmaan on saatava järjestys. Tähän tarpeeseen autoritaarisilla johtajilla on ollut vastaus kautta historian: jonkin ryhmän nimeäminen syntipukiksi.

– Aivojemme on mahdotonta hyväksyä sattumaa. Meille on ominaista ajatus ”lainmukaisesta maailmasta”, jossa hyvä ja paha saavat palkkansa. Jos vahva johtaja tarjoaa yksinkertaisia kausaliteetteja, kuten että jos laitamme ryhmän X kuriin, kaikki muuttuu hyväksi, se on aivoista aina houkuttelevaa. Erityisen houkuttelevaa se on, jos pelottaa tai suututtaa.

Poliittinen polarisaatio kiteytyy fraasiin me vastaan ne. Lähes puolessa maailman liberaaleista demokratioista polarisaatio on kasvussa. V-Demin raportin mukaan Yhdysvalloissa ja Ranskassa polarisaatio on vuonna 2024 saavuttanut jo toksisen tason.

Toksinen polarisaatio tarkoittaa tutkimusterminä tilannetta, jossa poliittisista vastustajista ei enää puhuta kilpailijoina vaan vihollisina, jotka uhkaavat omaa olemassaoloa ja elämäntapaa.

– Se vaarantaa koko demokratian perustan, koska demokratia muuttuu helposti uhrattavaksi asiaksi poliittisen voiton edessä, Marina Nord sanoo.

Näitä vihollisia ovat esimerkiksi Trumpin retoriikassa olleet muun muassa poliittiset kilpailijat, ”valeuutisia” levittävä media, maahanmuuttajat, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, tutkimus- ja kulttuuri-instituutiot sekä ilmasto- ja ihmisoikeusaktivistit.

Väitöskirjatutkija Marianna Saartio-Itkonen tekee parhaillaan sosiaalietiikan tutkimusta pahuudesta ryhmäilmiönä. Hän selittää omasta näkökulmastaan, miksi toksinen polarisaatio on niin vaarallista.

– Jos sanotaan, että nuo ovat vähän erilaisia, sehän ei vielä ole kovin vakuuttava argumentti. Jos sekaan saadaan heitettyä se metafyysinen taso, että tuo ihmisryhmä edustaa pahuutta, se antaa syrjinnälle moraalisen oikeutuksen. Sotaa pahuutta vastaan saa käydä ilman pidäkkeitä.

Liberaali demokratia on nyt maailman harvinaisin hallintomalli.

Empatian tukahduttaminen on Saartio-Itkosen mukaan ominaista autoritaariselle yhteiskunnalle. Se käy itsestään, jos ihmisiä ei nähdä moraalisen toiminnan kohteina vaan välineinä.

– Immanuel Kantin idea oli, että kaikkia ihmisiä tulee kohdella päämäärinä sinänsä. Autoritaarisessa yhteiskunnassa se on heitetty päälaelleen: ihmisen arvo voi olla vaikkapa siinä, mikä on hänen osakesalkkunsa arvo, Saartio-Itkonen sanoo.

– Silloin myös vähitellen turrutaan siihen, että toisilla on enemmän väliä kuin toisilla. Rinnalla elää usein sosiaalidarwinistinen näkemys, että vahvimpien kuuluukin voittaa, jolloin esimerkiksi vähäosaiset tai sairaat voidaan hylätä arvottomina luusereina.

Lopulta ihmisten luokittelu välinearvon perusteella johtaa siihen, että autoritaarisessa järjestelmässä kukaan ei ole turvassa.

– Yleensä johtaja kerää ympärilleen lähipiirin, jolla on ensin kaikki, mitä toivoa saattaa. Kun heistä ei ole enää hyötyä, ihmisiä voi alkaa lentää ikkunoista, koska kellään ei ole arvoa itsessään. Ketään ei tarvitse pitää hengissä vain siksi, että heidän ihmisyytensä sitä vaatii.

Tästä syystä empatiakasvatus on Saartio-Itkosen mielestä tehokkainta vastamyrkkyä autoritarisoitumiselle. Sitä ei voi sysätä vain kouluille vaan sen tulisi lähteä kotoa asti: aikuisten täytyy näyttää esimerkkiä, että muilla ihmisillä on väliä.

– Se on varsinkin stressaantuneena yllättävän vaikeaa. Omat neljä lastani ovat saattaneet viime vuosina kuulla äitinsä suusta aika rumaa puhetta Trumpista ja Vladimir Putinista. Mietin, onko se tarpeellista moraalikasvatusta vai onko vahingollista ilmaista, että jotkut ihmiset ovat pahoja, eikä heitä tarvitse kunnioittaa.

Populistijohtajat ovat aluksi oire siitä, että yhteiskunnassa on jokin vialla. Mutta kun he pääsevät valtaan, heistä tulee ongelman syy.

”Kansallissosialistien saksalaiset äänestäjät tuskin äänestivät sodan ja Auschwitzin puolesta. He äänestivät paremman huomisen, työpaikkojen ja kansallisen kunnian palauttamisen takia. Heidän erehdyksensä oli antaa tukensa liikkeelle, jonka aikomuksena oli tehdä selvää demokratiasta, parlamentarismista ja oikeusvaltiosta niin pian kuin mahdollista. Näiden pidäkkeiden murtaminen avasi tien terroriin, sotaan ja kansanmurhaan.”

Näin kirjoittaa Oula Silvennoinen toimittamassaan kirjassa Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet, jossa esitetään inhimillinen selitys kehitykselle, joka johtaa demokratiasta autoritaariseen hirmuvaltaan.

Sosiaalietiikan tutkijana Saartio-Itkonen näkee, että vahvan johtajan kaipuu merkitsee luopumista omasta moraalisesta toimijuudesta. Kovina aikoina se voi olla houkuttelevaa. Jos antaa jonkun muun päättää, mikä on oikein ja väärin, itselle jää enemmän resursseja arjesta selviämiseen.

– Filosofi Hannah Arendtilla oli ajatus siitä, että valintojen syyt, jotka voivat näyttäytyä myöhemmin järisyttävänä pahuutena, ovat usein masentavan arkipäiväisiä. Ne voivat olla välineellisiä, kuten urakiipijyys, kunnianhimo tai ahneus. Tai sitten ihan pelkkä moraalinen laiskuus.

Saartio-Itkonen naurahtaa, että lista alkaa kuulostaa katolisilta kuolemansynneiltä. Silti hän ei voi olla lisäämättä, että yhteiskuntatasolla on saatu paljon pahaa aikaan kateudella ja ylpeydellä.

– Tutkitusti yksilötasollakin haavoitettu ylpeys on hirveän monen väkivallanteon taustalla. Jos ajattelee, miten kansallissosialismi nousi Saksassa, nöyryytettyyn kansaan pystyttiin vetoamaan sillä, että nyt me näytetään niille: ”Let’s make Germany great again!”

Oikeasti meissä jokaisessa on alttius viehättyä helpoista ratkaisuista.

Arabikevät herätti vuonna 2011 toiveita, että monesta diktatuurista tulisi kertaheitolla demokratia. Niin ei käynyt, mutta Tunisiassa toiveet jäivät elämään. Kansa syrjäytti diktaattori Zine El Abidine Ben Alin. Maassa säädettiin uusi perustuslaki ja järjestettiin vapaita vaaleja. Sitten kehitys alkoi ottaa takapakkia.

Korruptio, talouskriisi ja koronapandemia kurittivat kansalaisia. Tyytymättömyys kasvoi. Vuonna 2021 presidentti Kais Saied jäädytti parlamentin toiminnan ja otti itselleen yleisen syyttäjän tehtävät – ja teki sen kansalaisten tuella. Suistuminen autokratiaan eteni tuttua vääjäämätöntä tietä: Saied sääti mieleisensä perustuslain, kavensi ilmaisunvapautta ja alkoi pidättää toimittajia, asianajajia ja toisinajattelijoita. 2024 hän voitti presidentinvaalit, joissa oli vain kaksi kilpailevaa ehdokasta.

Tiivistettynä kansa ei malttanut odottaa demokratian hyötyjä, uskoo Marina Nord. Hänen mukaansa demokratia alkaa tuottaa parempaa bruttokansantuotetta vasta keskimäärin vuosikymmenen päästä.

Vielä hitaampaa on vakuuttaa, että demokratialla on arvo sinänsä, etenkin jos ympäröivissä valtioissa eletään autoritaarisissa järjestelmissä.

– Instituutioiden rakentaminen sekä demokratian kokemus ja oppiminen vievät vähintään yhden sukupolven. Samalla se on uusien narratiivien luomista. Siksi nämä alkuvaiheet ovat yleensä hyvin, hyvin hauraita.

Demokratian juurruttaminen siis vaatii jatkuvaa viestin kirkastamista. Samoin demokratian vaaliminen. Poliittisen historian ja politiikan tutkija Jenni Karimäen mukaan tärkeintä on pystyä vakuuttamaan, ettei demokratia ole ylhäältä annettu järjestelmä vaan osallisuuden muoto, joka parantaa jokaisen omaa arkea.

– Jos demokratia näyttäytyy järjestelmänä, joka mahdollistaa toimeentulon, turvallisuuden, hyvinvoinnin ja vapauden, siihen ollaan valmiita panostamaan eikä sitä anneta horjuttaa.

Ihmisten luokittelu välinearvon perusteella johtaa siihen, että autoritaarisessa järjestelmässä kukaan ei ole turvassa.  

Pelkät sanat eivät suinkaan riitä. Karimäen mukaan on elintärkeää, että kansalaiset kokevat olevansa osa yhteiskuntaa. Se tarkoittaa mahdollisuutta aktiiviseen osallistumiseen ja aitoon vaikuttamiseen muulloinkin kuin vaaleissa.

– Kehittyvässä demokratiassa täytyy pyrkiä vahvistamaan kansalaisten toimintamahdollisuuksia, poistamaan osallistumisen esteitä ja rakentamaan osallisuutta yhteiskuntaan. Siksi kansalaisyhteiskunta ei ole demokratiassa mikään erillinen saareke. Se liittyy ihan elimellisesti siihen, miten demokraattinen järjestelmä toimii.

Autoritarisoitumisen kolmas aalto on edennyt huolestuttavan pitkälle. Silti se ei ole mikään vääjäämätön luonnonilmiö. Vaikka globaali kehitys näyttää pahalta, moni demokratiasta kohti autoritaarista hallintoa ajautunut maa on onnistunut tekemään U-käännöksen. Viime vuosilta tästä ovat esimerkkejä muun muassa Puola, Brasilia ja Etelä-Korea. Demokratiatutkija Nord nostaa esiin myös Trumpin ensimmäisen kauden Yhdysvallat.

Nord korostaa, että U-käännöksen mahdollisuuteen täytyy tarttua nopeasti. Aluksi tärkeimmät vastavoimat eli kansalaisyhteiskunta, media, oppositio ja oikeuslaitos ovat vielä toimintakykyisiä, mutta vähitellen niitä aletaan ajaa ahtaalle. Jos autoritaarinen hallinto pääsee vakiintumaan kymmeneksi vuodeksi, demokratiaan palaamisen todennäköisyys on lähellä nollaa.

Toisaalta jos prosessi on saatu pysäytettyä ja U-käännös tehtyä ennen demokratian romahdusta, noin 70 prosenttia maista on onnistunut palauttamaan demokratian. Se on Nordin mielestä hyvä merkki: vielä viime vuosituhannella luku oli 50 prosenttia.

Oikeuslaitoksella on Nordin mukaan aluksi ratkaisevin rooli. Se on usein ainoa instituutio, joka pystyy vastustamaan autoritaarista johtajaa ja estämään vallan keskittämisen, koska lainsäädäntöelin kuten parlamentti on monesti hallitsevan puolueen hallussa. Siksi täytyy toimia ennen kuin oikeuslaitoksen riippumattomuus on menetetty.

– Jos johtaja tekee alkuvaiheessa tarpeeksi räikeän virheen, poliittinen oppositio ja kansalaisjärjestöt voivat liittyä yhteiseen rintamaan autoritaarista kehitystä vastaan, Nord sanoo.

Näin kävi esimerkiksi Etelä-Koreassa, missä itsevaltaisuuteen pyrkinyt presidentti Park Geun-hyen sortui korruptioskandaaliin. Miljoonat mielenosoittajat lähtivät kaduille. Lopulta perustuslakituomioistuin erotti Parkin virastaan.

Mitä enemmän autoritaarinen johtaja ehtii purkaa oikeusvaltion rakenteita, sitä tärkeämmäksi kansalaisyhteiskunnan rooli Nordin mukaan nousee, koska muut lailliset keinot käyvät vähiin. Järjestäytyneet kansanliikkeet ja massamielenosoitukset voivat painostaa hallintoa perääntymään.

Moni demokratiasta kohti autoritaarista hallintoa ajautunut maa on onnistunut tekemään U-käännöksen.  

– Sekään ei ole mikään hopealuoti. Tiedämme, että Hongkongin kaduilla oli miljoonia ihmisiä, mutta se ei muuttanut mitään. Esimerkiksi Boliviassa ja Etelä-Koreassa kansalaisliikkeen massamobilisaatiolla oli kuitenkin suuri merkitys.

Jos autoritaarinen kehitys etenee tarpeeksi pitkälle, ihmisten mobilisointi kaduille käy mahdottomaksi. Katseen voi kääntää Putinin Venäjälle. Mielenosoitusten tukahduttaminen vankeustuomioiden uhalla on polkenut kansalaisyhteiskunnan maan alle. Silloin ollaan jo niin kapeassa umpikujassa, että U-käännös alkaa olla mahdoton. Ratkaisua epätoivoiseen tilanteeseen ei kuitenkaan koskaan saavuteta asein.

– Jos johtaja syrjäytetään vallankaappauksella tai väkivallalla, siitä ei lähes koskaan synny uutta demokratiaa. Tilalle tulee sotilasdiktatuuri tai muu autoritaarinen järjestelmä. Demokratian voi pelastaa vain laillisin keinoin.

Teksti: Janne Flinkkilä
Kuvat: Miukki Kekkonen