Lera Burlakova palveli Ukrainan armeijassa, menetti kihlattunsa taisteluissa ja palasi Kiovaan Venäjän hyökkäyksen varjossa. Nyt hän kasvattaa poikaansa keskellä sotaa ja työskentelee Amnestyssa dokumentoiden kriisin vaikutuksia ihmisten arkeen.
“Venäjän sotatoimet Ukrainassa alkoivat kauan ennen täysimittaista hyökkäystä helmikuussa 2022. Vuonna 2014 lopetin rakastamani työn journalistina ja liityin Ukrainan armeijaan.
Tein sen, koska tunsin syyllisyyttä. Euromaidanin mielenosoituksissa ihmisiä ammuttiin Kiovan kaduille. Jotkut ammutuista eivät olleet edes täysi-ikäisiä. He puolustivat vapautta. Sille minäkin olin rakentanut elämäni, mutta äkkiä sanat tuntuivat riittämättömiltä. Teinit kuolivat, mutta minä säilyin hengissä. Armeijaan liittyminen oli ainoa tapa elää syyllisyyden kanssa, ainoa keino katsoa itseäni peilistä.
Palvelin etulinjassa kolmen vuoden ajan ja kotiuduin vammautuneena. Toin sodan idästä mukanani kotiin. Kun kerroin psykoterapeutille siitä, miten kuvittelen pommien putoavan Kiovan keskustaan, hän sanoi minun kärsivän ahdistuksesta tai traumaperäisestä stressistä. En uskonut häntä. Uskoin, että ajatukseni ovat enne tulevasta.
Silti elämä jatkui kaupungeissa, jotka olivat silloin rauhallisia. Minunkin elämäni jatkui. Poikani syntyi.”
Aistimme hyökkäyksen lähestyvän
“Alkuvuodesta 2022 moni ukrainalainen aisti, että Venäjän hyökkäys on lähellä, vaikka he eivät halunneet uskoa sitä.
Muutama viikko ennen täysimittaisen hyökkäyksen alkamista olin työmatkalla Frankfurtissa. Samana päivänä, kun minun piti palata kotiin, Lufthansa perui lennon Kiovaan. Yhtiö katsoi, ettei henkilöstön yöpyminen Ukrainassa ollut enää turvallista.
Lapseni oli Kiovassa.
Tiesin, miltä sota näyttää: ei yhteyksiä, raunioita, tulta. Olin nähnyt sen aiemmin. Olin menettänyt silloisen kihlattuni sodalle. Muistan, miten kylmä hänen kätensä oli kädessäni, hänen verensä tahrima takkinsa ylläni etulinjassa, miten nukuin takki päälläni.
Kuolema ei ollut abstrakti asia. Sillä oli ihmisten nimiä.
Pelkäsin, että Kiovan lentokentästä tulee yhdessä yössä samanlainen kuin Donetskissa – yhtenä päivänä lentoja lähtee, seuraavana ei. Yhtenä päivänä paikka sykkii elämää, seuraavana kaikki pysähtyy raunioiden alla.
Aamulentoni toteutui. Lensin kotiin, pakkasin nopeasti, vein lapseni autoon ja lähdimme Ukrainasta samana päivänä, vain viikkoja ennen kuin hyökkäys alkoi.
Olin nähnyt venäläiset läheltä. Olin nähnyt, miten he kohtelevat siviilejä ja sotavankeja.
24. helmikuuta olin ulkomailla. Sinä aamuna vanhempani soittivat ja hyvästelivät minut. He selvisivät, onneksi.
Pommitukset eivät järkyttäneet minua. Olin nähnyt venäläiset läheltä. Olin nähnyt, miten he kohtelevat siviilejä ja sotavankeja. Tiesin, mitä miehitys tarkoittaa. Butšan tapahtumat eivät tulleet sokkina. Palasin vielä saman vuoden aikana.”
Selviytyminen vaati kompromisseja
“Palasin neljävuotiaan lapseni kanssa. Hän itki, kun kuuli ilmahälytyksen ensimmäisen kerran. Selitin hänelle, ettei sireenin ole tarkoitus pelottaa vaan varoittaa; jotta osaisit olla varovainen. Varoivaisuudesta tuli arkemme raamit. Kuten muutkin täällä, opimme sopeutumaan asioihin, joihin kenenkään ei pitäisi joutua sopeutumaan.
Ensimmäisten kuukausien aikana ja usein sen jälkeenkin selviytyminen vaati kompromisseja. Talossa, jossa asumme, ei ole pommisuojaa. Lähin suoja löytyy metroasemalta. Jos juokset suojaan viidesti päivässä ja pitkin yötä, kantaen samalla lasta ja koiria, menetät toimintakykysi. Lapset lakkaavat oppimasta ja aikuiset työskentelemästä. Joskus juokseminen on vaarallisempaa kuin paikalleen jääminen – ballistiset ohjukset lentävät nopeammin kuin ihminen juoksee. Joten laskelmoit. Päätät, milloin jätät hälytykset huomiotta. Päätät, milloin jäät.
Neljä vuotta myöhemmin elämä Ukrainassa on selviytymistä, vaikka ihmiset yrittävät itsepäisesti elää normaalia arkea. Viime talvi oli vaikein. Tammikuun puolivälissä talostamme meni lämmöt. Lämpötilat putosivat julman alas. Muutimme yhteen huoneeseen. Muistin Donbassin – tuhotut talot, huovilla peitetyt ikkunat, pipo päässä nukkumisen – ja otin käyttöön kaikki opit. Selviytymistila kaventaa elämää. Tulevaisuus ulottuu vuodenaikoihin. Elämme kevääseen asti.”
Kolmen miljoonan ihmisen evakuointi Kiovasta on mahdotonta
“Ihmiset kysyvät, miksi emme lähde. Kolmen miljoonan ihmisen evakuointi Kiovasta on mahdotonta. Tärkeämpää on kuitenkin ymmärtää tämä: Venäjä lietsoo paniikkia. Venäjä haluaa, että pakenemme. Juuri siksi emme lähde.
Puolisoni on armeijassa. En juuri näe häntä – yhteensä ehkä pari viikkoa viimeisen vuoden aikana. Olen jo menettänyt rakastamani ihmisen tälle sodalle, ja siksi pelko kiristyy ajoittain niin, että hengittäminen käy vaikeaksi. Eniten satuttaa varastettu aika. Tämä on meidän ainoa elämämme, ja se rakentuu lyhyille vierailuille ja epävarmoihin paluisiin.
Päivät alkavat tarkistamalla, onko ilmahälytystä käynnissä.
Poikani on iloinen, utelias lapsi. Hän rakastaa vohveleita, legoja ja Star Warsia. Hän uskoo, että lopussa hyvä voittaa pahan. Yritämme uskoa siihenmyös silloin, kun väsyttää.
Ilmaiskuja tapahtuu lähes joka yö. Nukumme patjalla käytävässä, jossa ei ole ikkunoita. Mikään ei pelasta suoralta osumalta, mutta seinät suojelevat rikkoutuneelta lasilta. Päivät alkavat tyypillisesti tarkistamalla, onko ilmahälytystä käynnissä. Jos on, koulu alkaa tunti sen päättymisen jälkeen. Koulut ovat auki vain, jos lapsilla on pääsy suojaan. He jatkavat oppimista tarvittaessa maan alla.”
Sähköt ovat usein poikki, lämmitystä ei ole, joskus ei vettäkään
“Työskentelen useimmiten kotona tai siellä, missä tapahtuu. Tiimini ja minä työskentelemme sekä ulkomaisen että ukrainalaisen median kanssa, järjestämme tietoisuutta lisääviä ja tarinoita kertovia näyttelyitä sekä keräämme suuren määrän todistusaineistoa ja satoja henkilökohtaisia kertomuksia. Lämmitystä ei ole, sähköt ovat usein poikki ja joskus vedentulokin katkeaa.
Samaan aikaan kahvilat pysyvät auki polttoaineen ja huutavien generaattorien voimalla. Tietokonetta voi ladata missä vain. Vastapäinen leipomo aukeaa joka aamu ja tarjolla on lämpimiä kanelipullia. Ihmiset auttavat toisiaan jatkuvasti. Täällä solidaarisuus ei ole pelkkä iskulause, se on osa arjen rakenteita.
Tällä tavalla työskentely on raskasta. Se on kuitenkin juuri se syy, miksi Amnestyn on oltava täällä. Ihmisoikeustyötä ei voi ulkoistaa turvallisempiin maihin. Se vaatii, että elämme niissä samoissa olosuhteissa kuin ihmiset, joiden kokemuksia keräämme. Puhuminen ihmisille, jotka ovat menettäneet kaiken, tuntuu kummallisella tavalla kotoisalta – kokemuksemme kohtaavat. Ymmärrämme toisiamme ilman pitkiä selityksiä. Halaamme.
Jopa vanhemmat, jotka ovat menettäneet lapsensa Venäjän ilmaiskuissa, jatkavat puhumista julkisesti. He kertovat lapsensa lempihedelmistä ja -sanoista – eivät siksi, että se olisi helppoa vaan siksi, että he haluavat estää seuraavan kuoleman.”
Toiveemme ovat yksinkertaisia
“Työskentelen ihmisten kanssa, joiden läheisiä on sotavankeina. Nainen, joka sairastaa parantumatonta syöpää, odotti puolisoaan yli kolme vuotta ilman minkäänlaista yhteydenpitoa. Kun puoliso viimein vapautui vankienvaihdossa, hän julkaisi kuvan, jossa he suutelevat. Kuvatekstissä luki: Me voitimme.
Näin ymmärrän voiton: säilytämme itsemme ankarissakin olosuhteissa. Emme anna kenenkään muuttaa sitä, keitä olemme, mitä rakastamme tai missä asumme.
Emme suunnittele tulevaisuutta kauas. Toiveemme ovat yksinkertaisia – että selviämme talven yli, että läheiset säilyvät hengissä, että saisimme oikeutta, vaikka siinä kestäisikin.
Ihmisoikeustyötä ei voi ulkoistaa turvallisempiin maihin.
Meille Amnesty International on yhteys muuhun maailmaan ja väylä kertoa kokemastamme, vaikka globaali huomio siirtyisi muualle. Me emme ole ohimenevä tarina. Me olemme ihmisiä, ja meillä on oikeuksia.
Amnesty antaa meille alustan, tukea, institutionaalista painoarvoa ja uskottavuutta. Sen ansiosta tarinamme kulkevat yli rajojen, tavoittavat päättäjät, toimittajat ja tavalliset ihmiset, jotka eivät muuten niitä ehkä koskaan kuulisi.
Amnesty antaa meille toivoa siitä, että ennemmin tai myöhemmin viattomat ihmiset, jotka ovat kärsineet ja menettäneet henkensä tässä sodassa, saavat oikeutta. Toivon, että se tapahtuu pian, sillä haluamme kaikki olla todistamassa sitä.”
Teksti:: Lera Burlakova, Amnestyn Ukrainan osaston media- ja kampanjakoordinaattori
Käännös: Iina Lindeman
Kuvat: Leran kotialbumi
Hei vielä! Kun nyt olet täällä…
… niin uskomme, että välität ihmisoikeuksista kaikille, kaikkialla maailmassa. Tiesitkö, että Amnestyn työ perustuu juuri sinunkaltaistesi välittävien ihmisten tukeen? Olemme riippumaton toimija, joka ei ota vastaan julkista rahoitusta. Mutta riippumattomuutemme on mahdollista säilyttää vain yksityishenkilöiden tuen voimalla.
Työmme on tehokasta. Lahjoittajiemme ansiosta vapautamme satoja vääryydellä vangittuja ihmisiä, painostamme hallituksia muuttamaan syrjiviä lakeja paremmiksi, estämme teloituksia ja pelastamme ihmishenkiä. Lahjoittajien avulla asiantuntijamme pystyvät tutkimaan ja paljastamaan ihmisoikeusloukkauksia. Tuomme vääryyksiä julki ja vaadimme päättäjiä korjaamaan ne.
Tämä kaikki on mahdollista, mutta vain sinun avullasi. Yhdessä voimme lopettaa kidutuksen, sorron ja syrjinnän, auttaa pahoinpideltyjä naisia, sekä tarjota paremman tulevaisuuden sotaa ja tuhoa pakeneville ihmisille.
Siksi kysymme: tekisitkö lahjoituksen sinulle sopivalla summalla? Jokainen lahjoitus on tärkeä. Tue nyt ihmisoikeuksia Suomessa ja kaikkialla maailmassa ja lahjoita!