“Kaltoinkohtelua tapahtuu siksi, että Eurooppa pyytää sitä, ja maksaa siitä” – viranomaiset kohtelevat yhä armottomammin turvaan pyrkiviä ihmisiä

Jokaisella on oikeus hakea turvapaikkaa kotivaltionsa ulkopuolelta. Monissa Euroopan maissa oikeus hakea turvapaikkaa ei kuitenkaan enää käytännössä toteudu. Unionin etelärajalla on käynnissä epäinhimillinen ja laiton tilanne, jossa viranomaiset kohtelevat yhä armottomammin ihmisiä, jotka yrittävät hakea turvapaikkaa tai löytää ihmisarvoisen elämän.

Vappupäivänä Punaisen puolikuun työntekijät sulkivat Libyan rannikkokaupungissa Tajourassa pusseihin rantaan huuhtoutuneita ruumiita. Hukkuneita ei pystytty tunnistamaan, mutta järjestölle oli selvää, että ruumiit olivat Eurooppaan yrittäneiden pakolaisten ja siirtolaisten.

Työ ei ole Pohjois-Afrikan rannikolla työskenteleville järjestöille uutta. Ne ovat vuosia todistaneet omin silmin, kuinka Välimeren yli Eurooppaan suuntaavat matkat koituvat kyydissä olevien kohtaloksi. Samalla turvapaikanhakijoiden kohtelu Euroopan rajalla on käynyt yhä armottomammaksi.

Sekasortoinen Libya on pitkään ollut monelle Eurooppaan meren yli yrittävälle turvapaikanhakijalle reitin viimeinen kauttakulkumaa. Maailman siirtolaisjärjestö IOM:n mukaan siellä oleskeli vuonna 2024 vajaat 780 000 siirtolaista ja pakolaista. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan he elävät Libyassa epäinhimillisissä oloissa ja joutuvat kohtaamaan korruptoituneiden viranomaisten taholta väkivaltaa.

Libyassa on paitsi sotaa ja konfliktia pakenevia ihmisiä, myös työtä ja parempia mahdollisuuksia etsiviä. Suuri osa heistä pyrkii jatkamaan sieltä matkaansa ihmissalakuljettajien veneellä Eurooppaan.

Yksi Eurooppaan pyrkivistä on gambialainen Baboucarr Camara, joka lähti kotimaastaan etsimään parempaa tulevaisuutta yli neljä vuotta sitten. Nyt 27-vuotias Camara matkusti Länsi-Afrikan maiden ja Sahelin autiomaan läpi Libyaan. Sittemmin hän on yrittänyt jo useita kertoja Välimeren yli Italiaan – siinä kuitenkaan onnistumatta. Camara kertoo, että Libyan viranomaiset ovat saaneet hänet toistamiseen matkalta kiinni.

– Aiemmin gambialaisten oli helpompi päästä Eurooppaan veneellä, mutta nyt siitä on tullut vaikeaa. Matkani Eurooppaan päättyy aina lyhyeen, kun minut saadaan kiinni. Mutta yritän uudelleen, kerään rahaa hanttihommilla ja maksan salakuljettajille uuden matkan, Camara kertoo.

Joskus maan rannikkoviranomaiset ovat ottaneet Camaran kiinni mereltä veneestä ja vieneet hänet ja muut matkustajat takaisin Libyaan, säilöönottokeskukseen kidutettavaksi. Toisilla kerroilla Camara ei ole ennättänyt vielä edes merelle asti, kun Libyan poliisi on ottanut kiinni hänet rannikkokaupunki Zuwarassa salakuljettajien satamavajasta, jossa hän on odottanut lähtöä.

Yli 30 000 merelle kuollutta

Turvatonta merireittiä Eurooppaan on saapunut vuodesta 2015 lähtien jopa satoja tuhansia turvapaikanhakijoita vuodessa, viimeisen kymmenen vuoden ajan, kertoo YK:n pakolaisjärjestö. Arviolta noin 30 000 on kuollut Välimerellä yrittäessään meriteitse Eurooppaan. Todellisuudessa luku on tätä suurempi, sillä monen hukkuneen ruumista ei koskaan löydetä.

Gambialainen Camara ei ole toistaiseksi päässyt Eurooppaan asti. Hän sanoo kiittävänsä jumalaa siitä, että on kuitenkin yhä elossa, eikä ole kuollut viranomaisten väkivaltaan tai kidutukseen säilöönottokeskuksessa. Monelle on käynyt huonommin.

– Olen nähnyt ihmisiä kidutettavan keskuksissa niin kauan, että he saivat pysyviä ruumiillisia vammoja tai jopa kuolivat, Camara kertoo.

Moni asia on tehnyt meriteitse tapahtuvista rajanylityksistä entistäkin vaarallisempia. Ensinnäkin salakuljettajat lähettävät ihmiset Pohjois-Afrikan rannikoilta matkaan yhä huterammilla veneillä. Lisäksi Libyan ja Tunisian viranomaisten arvaamaton toiminta aiheuttaa merellä vaarallisia tilanteita, sillä maat ovat alkaneet etsiä siirtolaisia ja pakolaisia yhä voimallisemmin.

Monen hukkuneen ruumista ei koskaan löydetä. 

Joskus Libyan rannikkovartiosto käyttää merellä väkivaltaa ja saattaa jopa ampua siirtolaisia tai pelastajia kohti. Näin on kertonut esimerkiksi Välimerellä pelastustehtävissä toimiva Lääkärit ilman rajoja -järjestö.

Todistin itse Libyan rannikkoviranomaisten alusten uhittelevaa käytöstä lokakuussa vuonna 2023 ollessani toimittajana järjestön pelastusaluksen kyydissä Välimerellä. Silloin löysimme Välimerellä kokonaisen päivän seilanneen, uppoamaisillaan olevan kumiveneen keskellä yötä. Sen kyydissä oli 63 ihmistä esimerkiksi Nigeriasta, Bangladeshista, Sudanista ja Gambiasta.

Juuri ennen kuin siirtolaiset löytyivät, pelastusveneemme ohi purjehti libyalainen rannikkovartioston alus, joka vilkutteli valoja meitä kohti. Hengenpelastajat kertoivat, että se on viranomaisten tapa pelotella pelastustehtävissä olevia avustusjärjestöjä. Lopulta ehdimme veneen luo ennen libyalaisia, ja sain myöhemmin haastatella matkasta selviytyneitä.

Nigerialainen Eric, 33, kertoi, että pelkäsi matkalle hukkumistakin enemmän sitä, että Libyan viranomaiset löytäisivät veneen ennen pelastajia ja veisivät hänet takaisin maan painajaismaisiin olosuhteisiin. Eric kertoi, että vuosien ajan jatkuneet traumaattiset kokemukset Libyassa näkyivät hänen elämässään painajaisunina, unettomuutena ja ahdistuksena.

Eurooppaan pääsyä on vaikeutettu

Euroopan etelärajalla on käynnissä epäinhimillinen ja laiton tilanne, jossa viranomaiset yrittävät estää sen, että Välimeren yli pääsisi Eurooppaan ihmisiä, jotka haluavat hakea turvapaikkaa tai löytää ihmisarvoisen elämän.

Kaltoinkohtelua tapahtuu siksi, että Eurooppa pyytää sitä, ja maksaa siitä. Viime vuosina Euroopan unioni ja sen jäsenvaltiot ovat entisestään vaikeuttaneet siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden pääsyä mantereelle. Unioni on pyrkinyt tilkitsemään mantereen ulkorajoja, ja jäsenvaltiot ovat ottaneet käyttöön yhä tiukempia maahanmuuttopoliittisia keinoja.

Politiikkaan kuuluvat ihmisoikeuksien näkökulmasta kyseenalaiset sopimukset Välimeren toisella puolella sijaitsevien maiden kanssa. Unioni on maksanut esimerkiksi Libyalle ja Turkille, jotta ne pitäisivät Eurooppaan yrittävät rajojen toisella puolen. Vuonna 2023 tällainen sopimus tehtiin myös Tunisian kanssa. Rannikkovaltio Italia puolestaan on antanut Libyan rannikkoviranomaisten käyttöön nopeita veneitä, jotta he saisivat siirtolaiset mereltä kiinni tehokkaammin. Myös Euroopan rajavartiosto Frontex avustaa pohjoisafrikkalaisten valtioiden viranomaisia meren yli ylittävien pysäyttämisessä esimerkiksi jakamalla heille tietoja siirtolaisveneiden olinpaikoista, kertovat ihmisoikeusjärjestöt.

Viranomaiset voivat käyttää merellä väkivaltaa ja saattavat jopa ampua siirtolaisia tai pelastajia kohti.  

Järjestöt ovat toistuvasti kritisoineet Euroopan ja kolmansien maiden välisiä sopimuksia ja tuoneet esiin näiden maiden rajaviranomaisten tekemiä ihmisoikeusloukkauksia. Ne toteavat, että Tunisiaan ja Libyaan ei voi turvallisesti palauttaa ketään. Järjestöjen mukaan sopimukset tekevät EU:sta osavastuullisen näiden maiden tekemiin ihmisoikeusloukkauksiin.

Vaikka pushbackit eli takaisintyöntötoimet, joissa ihmisiä estetään ylittämästä rajaa tai heidät pusketaan väkisin rajan toiselle puolelle ilman heidän kansainvälisen suojelun tarpeiden arviointia, ovat Euroopassa laajasti dokumentoituja ja yleisiä, ne eivät ole kansainvälisen oikeuden näkökulmasta sallittuja. Näin sanoo Amnesty Internationalin Suomen osaston oikeudellinen asiantuntija Kaisa Korhonen.

– Jokaisella on oikeus hakea turvapaikkaa, Korhonen muistuttaa.

Turvapaikka määritellään YK:n vuoden 1951 pakolaissopimuksessa. Lisäksi EU:n jäsenmaissa sovelletaan unionissa myöhemmin laadittuja turvapaikkasäädöksiä ja Euroopan ihmisoikeussopimusta.

Mailla on myös kansallista lainsäädäntöä, joka liittyy turvapaikkamenettelyyn. Suomessa menettelyä ohjaa esimerkiksi ulkomaalaislaki ja myös perustuslakiin kirjattu palautuskielto. Jälkimmäinen määrää, ettei ketään voi palauttaa alueelle, jossa hän voi joutua vakavien ihmisoikeusloukkausten vaaraan.

Korhonen muistuttaa myös, että turvapaikkahakemus pitää aina käsitellä yksilöllisesti. Se tarkoittaa sitä, että jokaisen oikeus turvapaikkaan arvioidaan yksilöllisin perustein.

– Vaikka ei tulisi maasta, jonka turvallisuustilanne oikeuttaisi sellaisenaan kansainväliseen suojeluun, yksilöllinen tilanne, kuten vainon tai muiden ihmisoikeusloukkausten vaara tai muuten haavoittuvainen asema, voi silti oikeuttaa siihen.

Eri tapoja estää turvapaikanhakua

Moni EU-maa syyllistyy turvapaikanhakemisen estämiseen ja turvapaikanhakijoiden kaltoinkohteluun raja-alueilla tai vastaanottovaiheessa.

Sisiliassa tapaamani gambialainen Batch Mballow kertoo, kuinka Italia oli pyrkinyt eväämään häneltä lainvastaisesti oikeuden turvapaikkaan sen jälkeen, kun hän oli selviytynyt merimatkasta Palermoon vuonna 2015.

– Satamassa poliisi antoi käteeni paperin, jossa sanottiin, että minulla on seitsemän päivää aikaa lähteä maasta ja palata kotiin. En tajunnut, mitä siinä sanottiin, koska se oli italiaksi. Luulin, että se oli vain joku paperilappu.

Oli melkein ihme, että Mballow ehti löytää Palermosta turvapaikanhakijoita auttavan kansalaisjärjestön ja saada lakineuvontaa. Aikaa siihen annettiin 15 päivää. Järjestön asianajaja haki Mballowin puolesta käännytyspaperin mitätöintiä ja tuomioistuin päätti kuin päättikin, että asiakirja oli laiton. Mballow haki ja hänelle myönnettiin suojelua. Sittemmin hän oppi kieltä, kouluttautui Sisiliassa sairaanhoitajaksi ja on saanut työpaikan.

– Minusta tällainen ei ole inhimillistä. Me puhumme täällä ihmisoikeuksista, mutta nehän pätevät vain tiettyjen ihmisten kohdalla, hän sanoi.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi hiljattain Kreikan syylliseksi turvapaikanhakijoiden järjestelmällisiin takaisintyöntöihin merirajalla. Myös Valko-Venäjän ja Puolan maarajalla viranomaiset ovat syyllistyneet väkivaltaisiin pushbackeihin. Puola on myös säätänyt lain, joka oikeuttaa sen keskeyttämään turvapaikanhaun rajalla, koska väittää Valko-Venäjän yrittävän aiheuttaa sekasortoa Eurooopassa päästämällä turvapaikanhakijoita rajalle.

Kaltoinkohtelua tapahtuu siksi, että Eurooppa pyytää sitä, ja maksaa siitä.  

Yhtä lailla Suomen päätös sulkea itäraja voidaan katsoa olevan tapa estää turvapaikan hakemista. Esimerkiksi Amnesty International on kritisoinut päätöstä ja todennut, että lähes puolitoista vuotta kestänyt rajasulku vaarantaa vakavasti oikeuden hakea turvapaikkaa. Järjestö kyseenalaistaa rajasulun välttämättömyyttä, sillä itärajan on ylittänyt sulun aikana vain muutamisen kymmentä turvapaikanhakijaa.

Siirtolaisinstituutin erikoistutkijan Jaana Palanderin mukaan itärajaan liittyvässä keskustelussa on esiintynyt ristiriitaisuuksia. Suomella on aiemmin ollut Venäjän kanssa sopimus siitä, että maa ei päästä turvapaikanhakijoita itärajalle.

– Sopimus on estänyt ihmisiä hakemasta turvapaikkaa, ja siitä on oltu hyvin hissukseen, sanoo Palander.

Monet muutkin kolmannet maat ovat aiemmin käyttäneet Euroopan valtioiden kanssa tekemiään, Eurooppaan tulemisen estämiseen tähtääviä sopimuksia kiristyskeinoina edistääkseen omia poliittisia tavoitteitaan. Sen, että myös Venäjä tekee näin, ei pitäisi olla Suomelle yllättävää, sanoo Palander.

– Kyseenalaistan, että voiko tässä yhteydessä puhua kuitenkaan välineellistämisestä, kun Venäjä on päättänyt olla noudattamatta tällaista kyseenalaista sopimusta ja päästää ihmiset hakemaan turvaa rajalle, vaikka taustalla voikin olla hybridivaikuttamisen tavoite.

Myös asenneilmapiiri kiristyy

Turvapaikanhakijoiden eri tavoin näkyvä kaltoinkohtelu ja heidän oikeuksiensa polkeminen on asiantuntijoiden mukaan seurausta siitä, että asenneilmapiiri maahanmuuton ympärillä on kiristynyt. Korhonen sanoo, että turvapaikanhakua Euroopassa sääntelevä lainsäädännöllinen kehikko CEAS eli Common European Asylum System ei ole käytännössä toiminut erityisen hyvin.

– Periaatteessa se sitoo kaikkia maita, mutta ne ovat kuitenkin toimeenpanneet sitä omilla tavoillaan. Tietyt maat eivät ole noudattaneet säännöksiä. On ollut eroa esimerkiksi kansainvälisen suojelun tarpeen tunnistamisessa ja vastaanotto-olosuhteissa.

Ongelmana on ollut myös se, että tietyt maat, kuten Italia ja Kreikka, ovat vastaanottaneet maantieteellisen sijaintinsa vuoksi enemmän turvapaikanhakijoita kuin moni muu maa. EU-maiden väliltä on puuttunut solidaarisuutta jakaa tätä vastuuta.

EU onkin päätynyt uudistamaan turvapaikanhakemista koskevan järjestelmän. Vuonna 2024 Euroopan parlamentti hyväksyi uuden muuttoliike- ja turvapaikkasopimuksen. Nyt jäsenmaat valmistelevat sen toimeenpanoa, jonka tulisi tapahtua vuoden 2026 kesäkuussa.

Uuden sopimuksen tavoitteena on auttaa EU:ta suojelemaan ulkorajojaan, nopeuttaa hakemusten käsittelyä ja palautuksia sekä löytää uudenlainen tapa jakaa vastuu turvapaikanhakijoista. Uuden rajamenettelyn myötä esimerkiksi “perusteettomiksi arvioituja turvapaikkahakemuksia” voidaan käsitellä jo rajalla.

Kiristynyt poliittinen ilmapiiri on johtanut tiukkoihin ja ihmisoikeudet aiempaa huonommin huomioiviin säännöksiin uudistuksessa, arvioi Korhonen.

– Tämä uudistus tiukentui vielä komission alunperin esittämästä ehdotuksesta jäsenmaiden neuvotteluissa, hän sanoo.

Lisäksi jotkut Euroopan maat ovat tehneet kolmansien maiden kanssa sopimuksia, jotka tähtäävät turvapaikanhakijoiden vastaanoton ja hakemusten käsittelyn ulkoistamiseen.

Puhumme ihmisoikeuksista, mutta ne pätevät vain tiettyjen ihmisten kohdalla. 

Esimerkiksi Britannia sopi vuonna 2022 Ruandan kanssa, että maa ottaisi maksusta vastaan turvanpaikanhakijoita ja käsittelisi heidän turvapaikkahakemuksensa sekä lopulta integroisi heidät maahan. Järjestely kohtasi useita ongelmia tuomioistuimissa, eikä yksikään lento päässyt lähtemään Lontoosta kohti Ruandan Kigalia.

Toinen esimerkki turvapaikanhaun ulkoistamisesta on Italian ja Albanian sopimus, jossa maat sopivat siitä, että Italia voi lähettää turvallisina pitämistään maista kotoisin olevia turvapaikanhakijoita Välimereltä Albaniaan odottamaan turvapaikkahakemustensa käsittelyä. Italian yritykset lähettää turvapaikanhakijoita Albaniaan ovat toistaiseksi tyssänneet useita kertoja oikeuden päätöksiin järjestelyn laittomuudesta.

Lailliset keinot puuttuvat

Asiantuntijat ovat sitä mieltä, että eurooppalaisessa turvapaikkajärjestelmässä on totta tosiaan ollut puutteita. Sekä Palander että Korhonen näkevät ongelmallisena sen, että ihmisillä ei ole turvapaikan hakemisen lisäksi juuri muita tapoja tulla Eurooppaan.

– Se saa käyttämään turvapaikkajärjestelmää väärin, eli hakemaan turvapaikkaa, vaikka taustalla ei ehkä ole turvapaikan tarve vaan taloudelliset motiivit, sanoo Palander.

Italiassa tapaamani näköalattomuutta ja köyhyyttä kotimaistaan Eurooppaan paenneet ihmiset ovat usein juuri tällaisessa tilanteessa. Esimerkiksi guinealainen Mohammed kertoi viime vuonna haastattelussani, että halusi tulla Eurooppaan jatkamaan korkeakouluopintojaan ja toivoi sen jälkeen saavansa työn, jossa voisi tienata kotimaata paremmin. Hänellä ei ollut kuitenkaan edellytyksiä turvapaikan saamiselle. Ainoa väylä tulla Eurooppaan oli siis hengenvaarallinen merireitti.

– Viisumi Eurooppaan on todella vaikea saada, ja siihen tarvitsee rahaa, hän sanoi.

Euroopan pyrkimys sulkea ulkorajansa millä hyvänsä herättää eettistä pohdintaa globaaleista voimasuhteista, vastuista ja solidaarisuudesta. Erikoistutkija Palanderin mukaan Euroopan pakolaispolitiikan suunnassa on kyse isommista kysymyksistä kuin siitä, taisteleeko yksi jäsenvaltio järjestelmää vastaan.

– Nyt kun me linnoittaudumme tänne emmekä enää halua ottaa vastaan ketään, voi miettiä, kuinka reilua on, että rikas EU alkaa vetäytyä pois turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta, kun pakolaisia on kuitenkin valtavasti enemmän köyhemmissä valtioissa.

Teksti: Jenna Vehviläinen
Kuvat: Stefan Pejovic / Lääkärit Ilman rajoja, Anna Pantelia / Lääkärit Ilman rajoja

Osa haastateltavista esiintyy turvallisuussyistä jutussa väärällä nimellä.