Soe Myint halusi palvella Burmaa diplomaattina ja todisti armeijan silmitöntä ampumista Rangoonissa. Hän kaappasi lentokoneen 21-vuotiaana ja eli yli 20 vuotta pakolaisena Intiassa. Nykyisin mies asuu Myanmarissa ja johtaa mediayritystä, joka uskaltaa kirjoittaa myös rohingya-vähemmistöstä.
Tästä herrasmiehestä pitäisi kirjoittaa kokonainen kirja: Soe Myintin elämässä on tapahtunut niin paljon, että lehtiartikkelin kokoiseen tilaan ei mahdu kuin hitunen. Tilannetta ei helpota myöskään se, että mies suoltaa puhetta elämästään kuin pieni sanelukone.
On siis tehtävä samoin kuin Soe Myint on tehnyt eri vaiheissa elämäänsä: on tehtävä päätöksiä ja kuljettava niiden mukaan.
Ensimmäinen päätöksen paikka: kohti diplomaatin uraa
Soe Myint syntyi 48 vuotta sitten Burman (nykyinen Myanmar) pääkaupungissa Rangoonissa (kutsutaan myös Yangoniksi) vähävaraiseen perheeseen, joka halusi panostaa lasten koulutukseen. Sisarukset opiskelivat ahkerasti ja heistä kasvoikin luokkiensa parhaita oppilaita.
Sisällissota ei ollut kaukana historiassa. Nuorella Soe Myintillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä maassa tapahtui pääkaupungin kotikatujen ulkopuolella.
”Burma oli yksinkertainen ja kehittymätön siinä suhteessa kuin kehitys käsitetään. Kaupungissa oli vain muutamia autoja. Maa oli sosialistinen, konservatiivinen ja perinteinen.”
Sosialistinen sotilashallinto oli pitänyt Burmaa hallussaan aina 1960-luvulta. Sulkeutuneen maan sisällä eli monia etnisiä ryhmiä, joista suurimman muodostivat burmalaiset. Pääuskonto oli buddhalaisuus. Soe Myint muistaakin jo nuoruudesta erilaisten arvojen mosaiikin. Arjen ytimen muodosti buddhalainen oppi, jonka mukaan oli oltava tyytyväinen tilanteeseen, jossa elää.
”Ja samanaikaisesti hallitus kontrolloi kaikkea ja piti olla puolueen jäsen. Poliittiselle aktiivisuudelle, joka poikkesi hallinnon linjoista, ei ollut tilaa. Hallituksen valvonnan ja vaientamisen keinot olivat voimakkaita.”
Kuten monet muut, myös Soe Myint luki kirjoista Burman kultaisesta historiasta. Hän oli ylpeä maastaan, yhteiskunnasta ja myös armeijasta. Nuorimies päätti tähdätä diplomaatin uralle.
Toinen päätöksen paikka: sotia hallitusta vastaan
”Olin niin, niin ylpeä opiskelupaikastani. Professorimme oli diktaattori Ne Winin vaimo ja meitä koulutettiin osaksi yhteiskunnan eliittiä”, Soe Myint muistelee.
Hän opiskeli yliopistossa kansainvälisiä suhteita vuonna 1987, kun YK listasi Burman yhdeksi maailman köyhimmistä maista. Uutinen tuli shokkina nuorelle opiskelijalle.
”Me luulimme, että Burmassa menee ihan hyvin. Meidät oli aivopesty ajattelemaan, että hallituksen ja vähemmistöalueiden riidat ovat vähemmistöjen omaa syytä. Ajattelin, että maaseudulla elävät ovat pahoja ihmisiä.”
Aika oli yhä vaikeampaa kansalle ja juhlavampaa sen eliitille. Maan talous oli romahtamaisillaan. Pinnan alla, kahviloiden puheensorinassa ja yliopiston vessojen seinäkirjoituksissa, eli todellisuus, joka kyseenalaisti vallitsevat olosuhteet.
”Vuonna 1987 rahan arvo romahti. Meillä ei ollut pankkijärjestelmää, joten kaikki raha oli piilossa tyynyjen alla ja pöytälaatikoissa. Myin kasettinauhurin, ja yhtäkkiä siitä saamani raha menettikin arvonsa”, Soe Myint muistelee.
”Ihmisillä ei ollut enää mitään. Ei edes niillä, joilla oli ollut jotain.”
Hallitsija erosi. Opiskelijat olivat merkittävässä roolissa demokratiaa vaativissa mielenilmauksissa, jotka laajenivat eri puolille maata. Armeija piti protesteja kurissa kiihtyvällä väkivallalla. Eräs niistä muutti nuorenmiehen elämän: elettiin syyskuuta vuonna 1988. Soe Myint otti valokuvan aseistautuneesta sotilaasta kadulla. Hänet pidätettiin ja suljettiin sotilaita kuljettaneeseen kuorma-autoon. Syystä tai toisesta sotilaat unohtivat Soe Myintin läsnäolon – hän istui autossa ja todisti päivän tapahtumat.
”Sotilaat puhdistivat katuja ihmisistä. Näin kaiken sen tappamisen. Sotilaat ampuivat silmittömästi ihmisiä kolmessa eri kaupunginosassa. Se muutti elämäni.”
Kuin tuurilla Soe Myint selvisi tuona päivänä. Nuoren miehen arvomaailma pyörähti ympäri: hän ei voisi olla diplomaatti maassa, jonka hallitus ja armeija toimivat näin. Soe Myint päätti lähteä Burman ja Thaimaan rajalle kouluttautumaan taistellakseen etnisten ryhmien rinnalla sotilashallitusta vastaan.
Hän saapui keskelle paikallista vähemmistöryhmien välistä kahinointia ja oli pettynyt.
Kolmas päätöksen paikka: lentokonekaappaus
Turhautunut nuorimies päätti, että oli toimittava radikaalimmin. Hän ajatteli, että Burman olot paranisivat ainoastaan kansainvälisen yhteisön ja median avulla.
”Toivomme oli kansainvälisen yhteisön huomiossa.”
”Kukaan ei välittänyt Burmasta tuolloin. Uutiset olivat lähinnä Kiinasta Tiananmenin aukion tapahtumista, Iranista ja Irakista. Toivomme oli kansainvälisen yhteisön huomiossa.”
Soe Myint ja hänen kaverinsa tekivät suunnitelman: he kaappaisivat lentokoneen, jotta saisivat draaman kautta maailman huomion. Sitten he pitäisivät lehdistötilaisuuden, jossa kerrottaisiin, mitä Burmassa todella tapahtui.
”Matkustimme Bangkokiin ja haimme turvapaikkaa sieltä. Saimme pakolaiskortit ja hieman rahaa.”
Elettiin vuotta 1990. Miehet ostivat väärennetyt passit ja lentoliput. Heillä ei missään vaiheessa ollut ajatusta aseen tai pommin ottamisesta mukaan lentokonekaappaukseen.
Matka Thai Airlinen lentokoneella Rangoonin suuntaan alkoi. Kun oli lennetty jonkin aikaa, Soe Myint meni lentokoneen ohjaamoon – tai itse asiassa ensin hän avasi vessan oven, sillä oli ensimmäistä kertaa lentokoneessa ja erehtyi ovesta.
”Kerroin lentäjälle, että olimme burmalaisia opiskelijoita ja taistelimme demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta. Meillä oli sotilashallitus maassa, ja halusimme mennä Kalkuttaan pitämään lehdistötilaisuuden.”
Tuolloin 21-vuotias Soe Myint uhkaili lentäjää ”hieman” eikä kertonut, että todellisuudessa matkustamossa oli hänen lisäkseen vain yksi nuori kaapparikaveri, jonka sylissä ei ollut pommia vaan pakettiin kääritty naurava buddhapatsas.
Thaimaalainen lentäjä, joka oli entinen opiskelija-aktivisti ja tiesi burmalaisopiskelijoiden tilanteesta, tunsi myötätuntoa nuorta konekaapparia kohtaan. Myös tunnelma matkustamossa kääntyi pelosta myötätunnoksi.
Lentäjä käänsi koneen kohti Kalkuttaa. Kone laskeutui ja matkustajat vapautettiin. Poliisi pidätti lentokonekaapparit, mutta he saivat pitää lehdistötilaisuuden. He puhuivat todellisuudesta sotilasjuntan hallitsemassa Burmassa, vaativat Aung San Suu Kyin ja muiden mielipidevankien vapauttamista, sotilasjuntan lakkauttamista ja parempaa kohtelua burmalaispakolaisille.
Lehdistötilaisuus oli menestys. Sitten nuoret lentokonekaapparit vietiin tutkintavankeuteen.
”Olimme valmiit kuolemaan ja ajattelimme, että olisimme loppuelämän ajan Intiassa vankilassa.”
Neljäs päätöksen paikka: vapaa journalismi
Tutkintavankeuden aikana nuorten burmalaisaktivistien puolesta kampanjoitiin laajalti. Intian hallitus vastusti Burman sotilasjunttaa, ja valtio sekä juuri virkaan astunut pääministeri Chandra Shekhar suhtautuivat burmalaisten miesten demokratiaviestiin myönteisesti. Lopulta heitä vastaan ei nostettu syytteitä määräajassa. Miehet vapautettiin kolmen kuukauden kuluttua. He saivat myöhemmin poliittisin perustein turvapaikan Intiasta.
Soe Myint aloitti arjen poliittisena aktivistina Delhissä. Hän julkaisi Burmasta kertovaa lehteä, järjesti burmalaisen ruoan festivaalia, teki vaikuttamistyötä, opiskeli journalistiikkaa, ihmisoikeuksia, politiikkaa ja tietokoneita.
Aktivismi vaihtui monipuoliseksi journalismiksi. Itsenäisellä ja riippumattomalla medialla oli Soe Myintin mielestä tärkeä osa demokratialiikkeen tukemisessa: hän perusti Mizzima Median, joka keskittyi Burmaa koskevaan verkkouutisointiin.
2000-luvun alkupuolella Mizzima alkoi saada kansainvälistä tukea. Työkenttä laajeni, ja Mizzima koulutti salaa journalisteja Burmassa ja ulkomailla. Myös Soe Myintin tähtäimessä oli palata synnyinmaahan, ja työ oli aloitettava heti.
”Tiesin, että Burma muuttuisi. En tiennyt miten ja milloin, mutta muutoksen oli tapahduttava.”
Vuonna 2006 Mizziman ensimmäinen toimisto perustettiin Rangooniin. Kaikki oli tehtävä salassa, sillä journalistien työtä rajoitettiin koko ajan ja vankilaan joutuminen uhkasi.
”Vuoden 2010 vaalit olivat merkittävät. Ne eivät olleet vapaat tai läpinäkyvät, mutta tärkeä askel armeijan totalitaarisesta hallinnasta osittaiseen siviilihallitukseen. Myös Aung San Suu Kyi vapautettiin tuolloin”, Soe Myint kuvailee.
Siitä lähtien maailmalle on tihkunut positiivisia uutisia Burmasta: sananvapaus on kohentunut ja mielipidevankeja on vapautettu. Vuonna 2011 ulkomailla elävät burmalaiset saivat valoisan uutisen.
”Oli kotiinpaluun aika. Tiesimme, että riskejä on edelleen ja meidät saatetaan pidättää minä tahansa päivänä – presidenttinä oli armeijahallituksen entinen pääministeri.”
Viides päätöksen paikka: kotiinpaluu
Tammikuussa 2012 Soe Myint palasi Myanmariin (entinen Burma) ja asettui silloiseen pääkaupunki Yangoniin (entinen Rangoon). Mies halusi olla mediauudistusten aallonharjalla, ja Mizzima onkin kasvanut arvostetuksi mediaksi.
”Kun palasin takaisin, muutoksia oli tapahtunut. Nuorempi sukupolvi kutsui maata Myanmariksi. Niinpä minäkin puhun nykyään Myanmarista.”
Maa, josta mies aikoinaan lähti, on muuttunut monella muullakin tapaa: Vaikka armeija on edelleen voimakas ja burmalaisbuddhalaisen yhteiskunnan kannalla, armeijan edustajat eivät enää voi toimia ihmisoikeuksia loukkaavalla tavalla, laittaa ihmisiä vankilaan tai sanoa mitä huvittaa. Jonkinlainen läpinäkyvyys takaa sen, että ihmiset vaativat päättäjiä sanomisistaan tilille.
Soe Myint korostaa, että myanmarilaisessa yhteiskunnassa on paljon kauniita arvoja, kuten se, että ihmisillä on kyky selviytyä arvokkaasti kaikkein vaikeimmissa olosuhteissa. Rinnalla elävät isot ongelmat, jotka näkyvät entistä kirkkaammin, koska yhteiskunta on avautunut: Vallalla on eriarvoisuus, joka perustuu tarkkaan hierarkiaan. Naisten syrjintä on yleistä. Ilmapiiri syrjii vähemmistöjä, erityisesti uskonnon perusteella.
”Hallitus on tehnyt esimerkiksi maasieppauksia ja sotilaat ovat raiskanneet tyttöjä. Menneisyydellä on paljon vaikutusta nykyisyyteen, sillä Myanmarissa se tapahtui ikään kuin eilen.”
Harvojen rikkaiden ja köyhän enemmistön välinen kuilu on jättiläismäinen, mutta ero ei ole enää maaseudun ja kaupungissa elävien välillä. Soe Myint korostaa peruskoulutuksen tärkeyttä ja sitä, että erityisesti nuorten on saatava välineitä ajattelun tueksi. Nykyisin köyhilläkin myanmarilaisilla on kännykkä tai muu väline, jolla päästä internetiin ja tietoon käsiksi. Tämä on mahdollisuus, mutta toisaalta asettaa ihmiset haavoittuvaan ja helposti manipuloitavaan asemaan.
Kuudes päätöksen paikka: rohingyat
”Monet ajattelevat meitä kansallispettureina, koska kirjoitamme rohingyoista.”
Soe Myintin kasvoilla ei näy hymyn häivää. Hän tietää kotimaansa tilanteen. Rohingyat ovat yli miljoonan ihmisen muslimivähemmistö Myanmarissa. He puhuvat pääasiassa bengalin kieltä ja asuvat pohjoisessa Rakhinen osavaltiossa.
Soe Myint pelkää, että rohingya-pakolaiset joutuvat alttiiksi esimerkiksi islamististen ääriryhmien hyväksikäytölle.
Jännitteitä buddhalaisten ja muslimien välillä on ollut Myanmarissa pitkään. Sotilasjuntta on ajanut rohingyoja pois maasta useaan otteeseen, ja viimeksi vuonna 2012 muslimien ja buddhalaisten väliset väkivaltaisuudet ajoivat satojatuhansia rohingyoja pakoon ulkomaille.
”Kun armeijan tiukka ote heltyi, jännitteet nousivat jälleen esiin. Yli puoluerajojen ajatellaan, että rohingyat eivät kuulu tähän maahan. Heillä ei ole oikeuksia, heillä ei ole töitä, heidät on eristetty leireille”, Soe Myint luettelee ja toteaa, että rohingyat ovat käytännössä maan sisäisiä pakolaisia. Myanmarin väestölaskennassa vuonna 2015 heitä ei huomioitu lainkaan.
Soe Myint korostaa, että pelkästään rohingya-sanan käyttö on äärimmäisen herkkä kysymys. Kun sanaa käyttää sanomalehden artikkelissa, toimitukseen tulvii vihapostia. Mies on tehnyt päätöksen, että Mizziman julkaisemissa englanninkielisissä lehdissä kirjoitetaan rohingyoista.
”Kun on saanut koulutuksensa ulkomailla, ymmärtää, että jos ihminen haluaa olla tunnustettu rohingyana, niin hänen on saatava olla rohingya. Tai jos haluaa olla identiteetiltään mies tai nainen, niin on saatava olla sitä mitä haluaa. Ihmistä on kunnioitettava.”
Kyse on mitä suurimmissa määrin etnisen vähemmistön tunnustamisesta, kansalais- ja ihmisoikeuksista. Soe Myint pelkää, että ulkomailla rohingya-pakolaiset joutuvat alttiiksi esimerkiksi islamististen ääriryhmien hyväksikäytölle. Tähän mennessä Myanmarin uusi hallitus ei ole antanut merkkejä paremmasta ja jopa Aung San Suu Kyi on saanut kritiikkiä rohingyojen unohtamisesta.
Samanaikaisesti kun syrjintä ja vihapuhe lisääntyvät Myanmarissa, maassa myös kampanjoidaan laajasti niitä vastaan ja ihmisoikeusaktivistit ovat yhdistäneet voimansa. Soe Myintin mielestä Myanmarissa eletään merkittävien päätösten aikaa. Mies on hetken hiljaa, mutta uskaltautuu lopulta ennustamaan, että ehkä jokin parantuu. Ehkä Myanmarissa ei ole tulevaisuudessa enää tappamista tai vihapuhetta. Ehkä syrjintä ja ihmisoikeuksien universaali luonne tiedostetaan paremmin.
”Mutta suuremmat kysymykset, kuten saavatko rohingyat kansalaisuuden – sen suhteen en näe valoa. Luulen, että kysymys vaiennetaan taka-alalle ja hallitus keskittyy esimerkiksi korruption vastaiseen työhön.”
Soe Myint korostaa, että tämänkaltaiset valinnat näyttävät paperilla ja kansainvälisissä uutisotsikoissa hyvältä, mutta ne jättävät yksin ihmiset, joiden pitäisi olla osa yhteiskuntaa. On siis pysyttävä tehdyssä päätöksessä vielä pitkään. On kirjoitettava Myanmarin hylkäämistä rohingyoista.
Artikkeli on julkaistu Amnesty-lehden numerossa 2/2016.
Teksti: Marie Kajava
Kuvat: Roni Rekomaa