Seksuaalista väkivaltaa ja uhrien tarpeita ei terveydenhuollossa tunnisteta. Edellä kuvatuista syistä johtuen psyykkisistä oireista kärsivät raiskauksen uhrit eivät useinkaan hakeudu mielenterveys- ja kriisihoitoon, mutta he käyttävät runsaasti muita terveydenhuollon palveluja.

Seksuaalisesta väkivallasta on vaikea puhua. Siksi siihen on myös vaikea hakea apua - etenkin jos väkivalta on normalisoitunut osaksi parisuhdetta. Traumaattisesta kokemuksesta vaikeneminen lisää mielenterveysongelmien riskiä ja hidastaa myös paranemista.

Uhrit ottavat useimmiten yhteyttä terveyskeskukseen esimerkiksi hakiessaan jälkiehkäisyä, HIV-testiä tai apua fyysisiin oireisiinsa. Väkivallan henkiset seuraukset jäävät usein vain uhrin omaan tietoon. Tämän vuoksi terveydenhuollossa on systemaattisesti kehitettävä osaamista uhrien tunnistamiseen ja auttamiseen. Uhrien auttamiseksi suunniteltujen hoitopolkujen on oltava katkeamattomia. Kriisiavun jälkeenkin uhri tarvitsee monenlaista tukea selviytymisvaiheeseensa.

Olemassa olevia keinoja uhrien auttamiseksi ei käytetä tarpeeksi. Suomessa on paljon tietoa ja osaamista seksuaalisen väkivallan uhrien auttamisesta, mutta auttamisjärjestelmä on pahasti puutteellinen. Yhtenäisiä hoitoketjuja pystytään tarjoamaan vain harvalla paikkakunnalla, eikä työntekijöillä ole läheskään aina käytössään riittäviä tietoja tai toimintaohjeita.

Amnestyn Suomen osaston tekemän kuntakyselyn (2005-2006) mukaan esimerkiksi Raiskatun akuuttiapu -kansio (RAP-kansio) tunnetaan kunnissa huonosti. Keski-Suomen Keskussairaalassa on kehitetty moniammatillinen ja asiakkaan näkökulmaa korostava toimintatapa, jossa on eritelty eri toimijoiden tehtävät, vastuualueet ja vastuunjako. Malli olisi sovellettavissa mihin tahansa sairaanhoitopiiriin.

Alueelliset erot uhreille tarjottavan avun suhteen ovat suuria. Lisäksi erityisen haavoittuvassa asemassa oleville ryhmille, kuten turvapaikkaa hakeville, kielitaidottomille tai vammaisille naisille apua on tarjolla satunnaisesti. Myöskään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tarpeita seksuaalisen väkivallan uhreina ei tunnisteta.

Hoitoa ei ole resursoitu riittävästi. Julkisen vallan velvollisuus on järjestää kansalaisille terveydenhuollon palvelut siten, että palvelut tukevat kansalaisten fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia. Tällä hetkellä kolmas sektori kantaa päävastuun uhreille tarjottavasta avusta. Valtion ja kuntien on lisättävä suoraa tukeaan järjestöille. Valtion on myös tuettava kuntia väkivallan vastaisessa työssä. 

Hoitoa ei ole turvattu riittävästi myöskään kunta- ja kuntayhtymätasolla. Suomessa terveydenhuollon palvelujen järjestämisvelvollisuus on kunnilla ja kuntayhtymillä. Kuntayhtymien tulee edistää alueellaan terveyden, toimintakyvyn ja sosiaalisen turvallisuuden huomioon ottamista. Helmikuussa 2007 voimaan astunut kuntien palvelurakenneuudistus on velvoittanut kunnat laatimaan selvityksen palvelujen uudistamisesta ja uudistuksen toimeenpanosuunnitelman. Seksuaalisen väkivallan uhrien tarpeet on palvelujen uudistamissuunnitelmissa huomioitava.

Amnestyn suositukset:
•    Suomeen on laadittava koko maan kattava matalan kynnyksen auttamisjärjestelmä parisuhdeväkivallan ja seksuaalirikosten uhreille.
•    Seksuaalisen väkivallan torjuntaan on kohdistettava riittävät resurssit
•    Palvelurakenneuudistuksen osana julkisen terveydenhuollon piirissä tulee suunnitella miten kunnissa ja kuntayhtymissä voidaan parhaiten tehostaa uhreille tarjottavia palveluja.
•    Uhreja työssään kohtaavien tietoisuutta seksuaalisesta väkivallasta ilmiönä ja sen seurauksista on lisättävä.
•    Kehittämistyössä tulee hyödyntää jo olemassa olevia rakenteita, osaamista ja hyviä käytäntöjä.